Mannerheim, Carl Erik (1759 - 1837)

senaatin talousosaston varapuheenjohtaja, kreivi

P. O. Welin 1986. Suomen kansallismuseo. Museovirasto.

Vapaaherra, sittemmin kreivi C. E. Mannerheim kuului niihin Suomen suuriruhtinaskunnan alkuvuosien valtiomiehiin, joita voi hyvällä syyllä luonnehtia "Suomen valtion" perustajiksi. Hänestä tuli senaatin talousosaston ensimmäinen varapuheenjohtaja eli nykymerkityksessä Suomen ensimmäinen pääministeri.

Louhisaaren herra, virkaeron saanut majuri Carl Erik Mannerheim osallistui Suomen suuriruhtinaskunnan aseman ja hallitusjärjestelmän luomiseen Suomen lähetyskunnan jäsenenä ja johtajana loppuvuodesta 1808, sitten aatelissäädyn jäsenenä Porvoon valtiopäivillä 1809 ja hallituskonselji-senaatin jäsenenä vuodesta 1809. Hänestä tuli 1822 senaatin talousosaston ensimmäinen varapuheenjohtaja.

C. E. Mannerheim kuului 1600-luvulla Ruotsiin siirtyneen alankomaalaista alkuperää olevan Marhein-suvun säätykierrossa nopeasti ylenneeseen sukuhaaraan (-> Mannerheim-suku). Hänen isoisänsä Augustin Marhein, joka kuului suvun toiseen Ruotsissa vaikuttaneeseen sukupolveen, aateloitiin nimellä Mannerheim, ja hänen sotilasuralle siirtynyt eversti-isänsä korotettiin yhdessä kenraalimajuriksi ylenneen veljensä kanssa vapaaherralliseen säätyyn.

Mannerheim aloitti 15-vuotiaana opinnot Uppsalan yliopistossa kansliatutkintoa varten, mutta siirtyi tutkintoa suorittamatta sotilasuralle. Hän toimi kevyen rakuunaväen kornettina ja luutnanttina 1777 - 1783. Tänä aikana Mannerheim oppi hovimiehen tavat, koska joukko-osasto huolehti kuninkaanlinnojen vartioinnista ja sen upseerit kuuluivat hoviseurapiireihin.

Mannerheimia kohtasi 1783, kuten hän muistelmissaan mainitsee, "23 vuoden iässä epätavallinen onni", kun hän "akordin" eli viranoston kautta yleni Turun läänin rykmentin nuoremmaksi majuriksi. Tätä nimitystä seurasi 1787 nimitys rykmentin vanhemmaksi majuriksi. Vuosien 1788 - 1789 sodan aikana Mannerheim oli mukana Anjalan liitossa, jossa hänen osallistumisensa ei rajoittunut pelkästään liittokirjan allekirjoittamiseen, vaan hän myös muun ohessa matkusti liittolaisten asiamiehenä Loviisaan ja Helsinkiin toimittamaan vetoomuksen siellä oleskelleille ruotsinmaalaisille joukko-osastoille. Osallisuudestaan Anjalan liittoon Mannerheim tuomittiin huhtikuussa 1790 kuolemaan, mutta hänet armahdettiin saman vuoden syyskuussa ja hän sai pitää majurin virkansa.

Mannerheimin isän kuoltua 1778 kuolinpesä oli jäänyt testamentin kautta jakamattomana Mannerheimin äidin hallintaan. Mannerheim oli kuitenkin saanut äidiltään lainaksi majurinviran ostoon tarvitsemansa rahat. Äidin kuoltua 1793 Mannerheim erosi 1795 virastaan ja osti perintönä ja viran myynnistä saamillaan rahoilla (->) Flemingien vanhan sukukartanon, Askaisten Louhisaaren. "Tarkoitukseni oli", Mannerheim kertoo muistelmissaan, "siellä maanviljelijänä viettää jäljellä olevat elinvuoteni kotoisessa rauhassa, eikä minulla ollut pienintäkään aavistusta, että tulevat olosuhteet ja muutokset saattaisivat minut takaisin virkamiehen uralle."

Toukokuussa 1796 Mannerheim solmi avioliiton Vendla Sofia von Willebrandin kanssa. He olivat kihlautuneet heti Mannerheimin erottua virastaan. Vaimon isä oli Turun ja Porin läänin silloinen maaherra, kenraalimajuri vapaaherra (->) E. G. von Willebrand (1751 - 1809), joka ruukkeineen, sahoineen ja verkatehtaineen oli Suomen aikansa varakkaimpia miehiä. Maanviljelijänä viettämänsä 12 vuoden aikana Mannerheim ei hoitanut muita julkisia tehtäviä kuin eräitä tärkeitä luottamustehtäviä Suomen Talousseurassa, jota hän oli 1797 ollut mukana perustamassa.

Venäjän sotajoukkojen vallattua 1808 - 1809 Suomen ja keisari (->) Aleksanteri I:n päätettyä liittää Suomen valtakuntaansa Mannerheimista tuli yksi keisarin keskeisistä luottomiehistä Suomessa. Mannerheim itse ei tähän asemaan pyrkinyt, vaan päinvastoin otti hänelle tarjotut tehtävät vastaan pitkän vastaanhangoittelun ja monien kieltäytymisten jälkeen. Toisaalta hurmaajakeisari Aleksanteri I itse arvosti myötäjuoksijoita enemmän niitä miehiä, jotka hän varta vasten joutui valloittamaan puolelleen, kuten esimerkiksi professori (->) Matthias Caloniusta, joka ryhtyi keisarin mieheksi paljon Mannerheimia myöhemmin.

Virasta eronneena Mannerheim saattoi sodan aikana pysytellä siviilimiehenä, eikä hän uskollisuudenvalan vannomista lukuun ottamatta juurikaan ollut tekemisissä miehittäjävallan kanssa ennen kuin kahdessa Turun läänin aatelin kokouksessa. Näissä kokouksissa oli määrä valita edustaja Suomen lähetyskuntaan, joka oli määrätty matkustamaan keisarin luokse. Ensimmäisessä kokouksessa elokuun alussa 1808 osanottajat jättivät vaalin toimittamatta ritarihuonejärjestyksen mukaisiin edustusperusteisiin vedoten, mutta Venäjän Suomen sotajoukkojen ylipäällikön (->) F. W. von Buxhoevdenin käskystä järjestettiin syyskuussa uusi vaalikokous, jossa Mannerheim kieltäytymisyrityksistään huolimatta sai enimmät äänet ja tuli valituksi lähetyskunnan jäseneksi.

Sittemmin Mannerheim vielä sai von Buxhoevdenilta määräyksen pitää lähetyskunnan puolesta puhe keisarille, minkä määräyksen perusteella Mannerheim tulkitsi tulleensa määrätyksi myös lähetyskunnan puheenjohtajaksi. Joulukuun puolivälissä lähetyskunta hyväksyi keisarille luovutettavan muistion suomalaisten toivomuksista. Muistiossa muun ohessa pyydettiin valtiopäivien pikaista koollekutsumista ja väliaikaisen hallituksen järjestämistä. Näistä asioista keisari Aleksanteri I tosin oli päättänyt jo 1.12.1809 vahvistamassaan suunnitelmassa uuden Suomen ylimmästä hallituksesta. Suunnitelma oli määrätty johtosäännöksi samana päivänä Suomen kenraalikuvernööriksi määrätylle kenraali (->) G. M. Sprengtportenille.

Keisarin vahvistama suunnitelma oli Sprengtportenin laatima, ja Sprengtporten oli keisarin neuvonantajana jo tätä ennen useasti ehdottanut valtiopäivien koollekutsumista. Mannerheim itse tosin väittää muistelmissaan, ettei hallituskonselji "mitenkään sisältynyt Sprengtportenin suunnitelmiin" ja ettei säätyjen koollekutsuminenkaan tapahtunut kenraalikuvernöörin toimenpitein, mistä syystä kirjallisuudessa on vastoin tosiasioita saatettu lukea valtiopäivien koollekutsuminen ja hallituskonseljin asettaminen kokonaan Suomen lähetyskunnan ja Mannerheimin ansioksi.

Lähetyskunnan toivomukset ja varsinkin Mannerheimin apulaisulkoministeri N. J. Saltykovin kanssa käymät keskustelut lienevät silti omalta osaltaan vaikuttaneet Porvoon valtiopäivien asialistaan ja Suomen hallinnon järjestämiseen. Mannerheim, entinen kapinoitsija, oli sittemmin oppinut vihaamaan "projekti- ja uudistusmaakareita", ja omissa kannanotoissaan hän itsekin kertoo suomalaisten kansanluonteeseen vedoten korostaneensa vanhan säilyttämisen ja uutuuksien välttämisen merkitystä. Voidaan myös arvioida hänen ja Saltykovin keskusteluiden osaltaan vaikuttaneen siihen, että keisarin jo kertaalleen vahvistama suunnitelma säätyjen valitsemasta hallituksesta jäi toteutumatta ja että hallituskonseljista loppujen lopuksi tuli hyvinkin korostetusti säädyistä täysin riippumaton keisarin oma hallituskonselji.

Mannerheimin voidaan katsoa jo Pietarin-matkallaan tulleen keisarin mieheksi, mitä symboloi hänen ennen lähetyskunnan kotiinlähtöä tammikuun alussa 1809 keisarilta vastaanottamansa Pyhän Annan 2. luokan ritarimerkki briljanttien kera. Ainakin omien muistelmiensa mukaan hän kuitenkin jatkoi edelleen vastaanhangoitteluaan. Kun keisarilta kävi 1.2.1809 kutsu Porvoossa pidettäville valtiopäiville, ei Mannerheim muistelmiensa mukaan aluksi aikonut lainkaan osallistua valtiopäiville, koska sota vielä jatkui eikä rauhaa ollut tehty, mutta "korkeammalta paikalta tulleesta kehotuksesta" hänen täytyi lähteä Porvooseen.

Porvoon valtiopäivillä Mannerheim oli alusta alkaen aatelissäädyn vaikutusvaltaisin jäsen. Valtiopäivien avajaispäivän 28.3.1809 iltana käydyissä Mannerheimin, laamanni J. C. von Morianin sekä Suomen asiain esittelijän, valtiosihteeri (->) Mihail Speranskin välisissä keskusteluissa sai ilmeisesti lopullisen muotonsa "Suomen perustuslakeja" koskenut kompromissi. Sopimuksen mukaan keisari Aleksanteri I vahvisti seuraavana päivänä antamassaan hallitsijanvakuutuksessa perustuslait ja Constitutionin yleisin sanamuodoin, mainitsematta nimeltä vuoden 1772 hallitusmuotoa ja vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirjaa.

Vuoden 1772 hallitusmuodon ja yhdistys- ja vakuuskirjan kannalla olleen Mannerheimin suhtautuminen perustuslakikysymykseen heijasteli hänen myöhemminkin noudattamaa kohtuullisen myöntyväisyyden - tai kohtuullisen perustuslaillisuuden - linjaa, jonka mukaan konflikteja ei ollut syytä hakea pelkistä periaatesyistä mutta tosipaikan tullen oli oltava lujana, minkä reaalipoliittisen peruslinjan hänen kopea ulkonainen käyttäytymisensä usein saattoi kätkeä taakseen.

Valtiopäivillä Mannerheim toimi valtiopäivien asettamasta kahdesta valiokunnasta toisen, valtiovarainvaliokunnan, puheenjohtajana. Rahakysymyksessä Mannerheim edusti kantaa, jonka mukaan Suomen rahaksi tuli Venäjän hopearupla, jonka ohella Ruotsin rahaa voitiin edelleen käyttää yksityisessä liiketoiminnassa muttei veronkannossa. Tämä kanta tuli sittemmin myös vahvistetuksi joulukuussa 1809 annetussa rahamanifestissa. Mannerheim myös ehdotti valtiopäivillä salaisen valiokunnan asettamista seuraamaan rauhanneuvotteluja, mutta asiasta laadittu säätyjen adressi ei johtanut toimenpiteisiin.

Mannerheim oli jäsenenä keisarin 29.3.1809 asettamassa piispa (->) Jacob Tengströmin johtamassa komiteassa, joka laati ehdotuksen hallituskonseljin ohjesäännöksi. Omien ansioittensa ja keisarin luottamuksen takia Mannerheim oli tavallaan itseoikeutettu konseljin jäseneksi. Valtiopäivillä toimitetussa jäsenehdokkaiden vaalissa Mannerheim sai aatelis- ja talonpoikaissäädyn kannatuksen talousosaston jäseneksi ja porvarissäädyn kannatuksen oikeusosaston jäseneksi, mutta ei sen sijaan ollut pappissäädyn asettamien ehdokkaiden joukossa. Osittaisen epäsuosion syynä lienevät olleet erimielisyydet rahakysymyksissä; hänen ehdollepanonsa oikeusosastoon on sekin ymmärrettävä pikemmin porvarissäädyn mielenosoitukseksi kuin luottamuksenosoitukseksi.

Hallituskonseljin ensimmäisessä, elokuussa 1809 annetussa asettamispäätöksessä eli valtaluvassa Mannerheim nimitettiin kansliatoimituskunnan päälliköksi. Antaessaan lausuntonsa valtiopäivien asettamista jäsenehdokkaista kenraalikuvernööri (->) Mihail Barclay de Tolly oli pyrkinyt leikkaamaan aatelin painoarvoa ja ottamaan erityisesti huomioon talonpoikaissäädyn ehdokkaat, koska sotilaspoliittisesti oli tärkeämpää rauhoittaa valloittajiin karsaasti suhtautuvaa rahvasta kuin yhteistoimintahalunsa jo osoittanutta aatelistoa. Valtiopäivillä suoritetut vaalit ja Barclay de Tollyn valinnat närästivät Mannerheimia vielä hänen vanhoilla päivillään, mitä osoittaa hänen muistelmiensa kommentti, "ettei niin vähäisessä arvossa pidettyjen henkilöiden kuin lääninkamreeri ja vararikon tehnyt kauppias olisi pitänyt tulla kysymykseen nimitettäessä jäseniä maan ylimpään hallitukseen, joka toimi hallitsijan omassa nimessä".

Sotavahinkojen takia konkurssin tehnyt kauppias (->) P. J. Bladh, joka oli nimitetty apulaiseksi Mannerheimin johtamaan kansliatoimikuntaan, ei ottanut jäsenyyttä lainkaan vastaan, ja konseljin kameralistit, lääninkamreerit (->) Erik E. Tulindberg ja Henrik Christian Nordenswan jätettiin konseljista pois jo toisessa valtaluvassa 1812. Muistelmien happaman kommentin syynä lieneekin myös ollut kunnianarkuudestaan tunnetun Mannerheimin oma "alhainen arvo" konseljin toiminnan alkaessa. Majurina hän sai konseljin järjestäytyessä neljänneksi viimeisen sijan, vain lääninkamreerien ja kihlakunnantuomari Henrik Ervastin jäädessä hänen alapuolelleen. Kaikki neljä saivat kuitenkin jo joulukuussa 1809 laamannien ja hovioikeudenneuvosten korkeaan rankiin oikeuttavan arvonimen, Mannerheim sotaneuvoksen arvonimen.

Ulkonaisesti ottaen Mannerheimilla ei ollut syytä tyytymättömyyteen. Hän oli alusta alkaen keisarin suosikki ja luottomies. Jo hallituskonseljin avajaisissa 2.10.1809 hän saattoi kantaa kahta Venäjän kunniamerkkiä, Pyhän Annan 2. luokan lisäksi valtiopäiväansioista saamaansa Pyhän Vladimirin 3. luokan ritarimerkkiä. Syyskuussa 1810 hänet ylennettiin valtioneuvokseksi ja elokuussa 1812 todelliseksi valtioneuvokseksi. Myös hänen kyvykkyytensä tunnustettiin yleisesti, ja jo aikalaisarvioissa häntä pidettiin talousosaston jäsenistä ainoana, jossa oli valtiomiehen ainesta.

Toisaalta myös Pietarissa kiinnitettiin huomiota Mannerheimin hankalaan luonteeseen. Kun keisari hallituskonseljin vetoomuksesta määräsi uuteen valmisteluun 1811 vahvistetut kenraalikuvernöörin ja prokuraattorin johtosäännöt, joita konselji piti sen valtaa rajoittavina ja jopa lainvastaisina, valtiosihteeri Speranski kommentoi kenraalikuvernööri (->) Fabian Steinheilille lähettämässään epävirallisessa kirjeessä Mannerheimin osuutta asiaan toteamalla, että "Herra Mannerheimille, joka riitaisan luonteensa vuoksi ottaa tähän enemmin osaa", tuli "osoittaa mahdollisimman paljon luottamusta ja mairitella häntä, koska tässä enemmän vaikuttaa hänen itserakkautensa kuin toimenpiteestä johtuva todellinen hyöty".

Mannerheim oli perusluonteeltaan konservatiivi ja säilyttäjä, mutta siitä huolimatta hän kunnostautui erityisesti hallinnon kehittäjänä. Hän osasi tehtäviä hoitaessaan käyttää apunaan ulkopuolisia asiantuntijoita ja näin mobilisoida maassa käytettävissä olevat vähäiset voimavarat yhteiseen rakennustyöhön. Samanlaista mahdollisuutta turvautua ulkopuolisten apuun ei tehtävän luonteen vuoksi ollut esimerkiksi finanssitoimituskunnan päälliköllä Tulindbergilla, joka sortui taakkansa alle.

Mannerheimin aloitteesta alettiin 1810 julkaista virallista lehteä nimeltä Åbo Allmänna Tidning, jota koskevan suunnitelman oli Mannerheimille laatinut kolme akatemian professoria. Niin ikään Mannerheimin aloitteesta perustettiin ensimmäisiin keskusvirastoihin kuuluneet intendentinkonttori ja Collegium Medicum. Edellisen perustamissuunnitelmaa laatiessaan Mannerheim käytti apunaan arkkitehti (->) Charles Bassia, josta tuli konttorin ensimmäinen intendentti, ja jälkimmäisen perustamissuunnitelmaa laatiessaan professori (->) Joseph Pippingsköldiä. Myös vaihetus-, laina- ja talletuspankin perustaminen pohjautui keskeisiltä osin Mannerheimin konseljissa esittämään suunnitelmaan, vaikka laitos kuuluikin finanssitoimituskunnan alaisuuteen.

Kaikki Mannerheimin hankkeet eivät kuitenkaan onnistuneet yhtä hyvin. Esimerkiksi hänen "taitavien ja isänmaallisten kansalaisten neuvoilla ja avulla" laatimaansa ehdotusta majoitusohjesäännöksi Suomen asiain komitean puheenjohtaja (->) G. M. Armfelt piti siitä niin kehnona, että luuli "kenraalikuvernöörin rengin kirjoittaneen sen".

Hallituskonseljissa vaikutti 1810-luvun alussa kaksi ryhmittymää, "Turun liiga" ja Armfeltin tukimiehet. Mannerheim kuului jälkimmäisiin, mutta varsinkin Helsingin julistamista Suomen tulevaksi pääkaupungiksi Mannerheim piti Armfeltin virheenä, ja pääkaupunkiasian ajajana kunnostautunutta maaherra (->) Gustaf Fredrik Stjernvallia - lankonsa maaherra (->) Carl Johan Stjernvallin veljeä - hän piti yhtenä niistä Armfeltin tekemiin virheisiin vaikuttaneista "onnenonkijoista ja projektimaakareista, jotka pyrkivät tekemään itseään hänelle tykö ja hyötyivät tämän hyväuskoisuudesta".

Mannerheim vapautui hallituskonselji-senaatin jäsenyydestä 1816, ja hänet nimitettiin Turun maaherraksi. Nimitys merkitsi hänelle toisin kuin pelkkä konseljin jäsenyys vakinaisen virkamiehen asemaa siihen liittyvine oikeuksineen, ja nimityksen ansiosta hän myös välttyi hänelle vastenmieliseltä muutolta Helsinkiin. Kuitenkin hänet jo 1820 senaatin talousosaston jäsenistöä vahvistettaessa nimitettiin uudestaan talousosaston jäseneksi, vaikka hän tapansa mukaan ottikin tehtävän vastaan vastahakoisesti. Samalla uusiksi jäseniksi nimitettiin Mannerheimin lanko, maaherra (->) C. J. Walleen ja Helsingin jälleenrakennuskomitean puheenjohtaja (->) J. A. Ehrenström. Vaikka nämä kolme kuuluivatkin samoihin sukulais- ja seurapiireihin, he senaatissa olivat enimmän aikaa riidoissa keskenään.

Kun senaatin kumpaankin osastoon 1822 kenraalikuvernööri Steinheilin aloitteesta asetettiin erikseen määrätyt varapuheenjohtajat, nimitettiin Mannerheim, joka 1819 oli saanut salaneuvoksen arvon, tavallaan itseoikeutettuna talousosaston ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi. Mannerheim ja hänen vanhin poikansa saivat 1824 kreivin arvon, joka periytyi aina vanhimmalle miespuoliselle jälkeläiselle.

Aleksanteri I:n ja (->) Nikolai I:n hallituskausien taitteessa senaatti joutui konfliktiin uuden kenraalikuvernööri (->) Arseni Zakrewskyn kanssa. Senaatti kieltäytyi panemasta täytäntöön Zakrewskyn suoraan keisarilta, ilman ministerivaltiosihteerin esittelyä, hankkimia päätöksiä. Kuten 1811 konfliktissa Mannerheim oli tässäkin tilanteessa valmis vastarintaan, "sotaan", kuten hän itse asian ilmaisi. Kovan paikan tullen myös riitapukarit Mannerheim, Ehrenström ja Walleen pystyivät yhteistoimintaan. Senaatti laati keisarille asiasta alistuksen. Kirjeessään valtiosihteeri (->) R. H. Rehbinderille Mannerheim arveli senaatin voivan alistuksen takia joutua epäsuosioon, "mutta jos seisomme, seisomme kaikki, jos kaadumme, kaadumme niin ikään kaikki Dixi et salvavi".

Toisin kuin 1811 senaatti kärsi tappion vuoden 1825 konfliktissa, mutta toisaalta sen tarmokas esiintyminen asiassa oli lujittanut senaattia ja vahvistanut sen arvostusta myös ulospäin. Vuoden 1825 jupakan takia sitä paitsi Suomen asiain komitea lakkautettiin maaliskuun lopulla 1826, minkä jälkeen senaatti sai yli kolmen vuosikymmenen ajan yksin edustaa Suomea. Mannerheim ei enää ollut mukana vuoden 1825 konfliktin loppunäytöksessä, koska hän sai pyynnöstä eron senaatin varapuheenjohtajan tehtävästä ja kaikista viroistaan 1.3.1826.

Mannerheimin ansiot suuriruhtinaskunnan alkuaikojen hallinnon järjestäjänä ja hallituskonselji-senaatin toiminnan käynnistäjänä ovat kiistattomat. Vaikka hän toimikin kansliatoimituskunnan päällikkönä ja talousosaston varapuheenjohtajana eikä finanssipäällikkönä, häntä on taloushistoriallisessa tutkimuksessa pidetty myös suuriruhtinaskunnan alkuaikojen talouspolitiikan johtajana, jonka aikana senaatin merkantilistisen talouspolitiikan pääpaino oli maatalouden tukemisessa.

Viroista erottuaan C. E. Mannerheim asettui viettämään eläkevuosiaan Louhisaareen. Ilmeisesti 1820-luvun loppuvuosina hän kirjoitti muistelmiaan, jotka julkaistiin sukuarkistossa säilytetyn käsikirjoituksen pohjalta 1922.

Carl Erik Mannerheim S 14.12.1759 Säters, Taalainmaa, K 15.1.1837 Turku. V eversti, vapaaherra Johan Augustin Mannerheim ja Helena Maria Söderhjelm. P 1796 - Vendla Sofia von Willebrand K 1863, PV maaherra, kenraalimajuri, vapaaherra Ernst Gustaf von Willebrand ja Vendla Gustava von Wright. Lapset: Carl Gustaf S 1797, K 1854, kreivi, hovioikeuden presidentti, hyönteistieteilijä, P Eva Vilhelmina von Schantz; August Ernst S 1799, K 1805; Gustava Maria Sofia S 1801, K 1822, P vapaaherra Lars Gabriel von Haartman; August Erik S 1805, K 1876, kenraalikuvernöörin kanslian virkamies, todellinen valtioneuvos, kuvataiteilija; Eva Wilhelmina Charlotta S 1808, K 1851, P vapaaherra Lars Gabriel von Haartman; Johan Fridolf S 1809, K 1880, aliluutnantti, P Paulina Raswadowsky.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Carl Erik Mannerheimin arkisto. Kirjeitä Mannerheimin, Riilahden ja Stjernvall-Walleenin arkistoissa, Kansallisarkisto.

R. Castrén, Finska deputationen 1808 - 1809. 1879; J. R. Danielson-Kalmari, Aleksanteri I:n aika I, II. 1920, 1922; O. Jussila, Suomen perustuslait venäläisten ja suomalaisten tulkintojen mukaan 1808 - 1863. 1969; K. Korhonen, Suomen asiain komitea. 1964; B. Lesch, Geheimrådet Greve C. E. Mannerheims Egenhändiga anteckningar // Förhandlingar och uppsatser 35. 1922; B. Lesch, Carl Erik Mannerheim I. 1924; A. A. Lillja, Arsenjij Andrejevitj Zakrevskij. 1948; K. W. Rauhala, Suomen keskushallinnon järjestämisestä vuosina 1808 - 1817 I - II. 1910; K. W. Rauhala, Keisarillinen Suomen Senaatti 1809 - 1909 I - II. 1915, 1921; Suomen kansanedustuslaitoksen historia 1. 1962: A. Halila, Porvoon valtiopäivät ja autonomian alkuaika; Suomen taloushistoria 1. 1980: T. Myllyntaus, Suomen talouspolitiikka ja valtiontalous 1809 - 1860; M. Tyynilä, Senaatti : tutkimus hallituskonselji-senaatista 1809 - 1918. 1992; Valtioneuvoston historia 1917 - 1966 I. 1977: T. Torvinen, Autonomian ajan senaatti.