Gezelius, Johannes vanhempi (1615 - 1690)

Turun piispa, kansanopetuksen kehittäjä

Helsingin yliopistomuseo Arppeanum.

Suomen kansanopetuksen isäksi nimetty Turun piispa Johannes Gezelius paneutui seurakuntalaisten sivistystason nostamiseen. Hän kiinnitti huomiota myös papiston saarnataitoon ja edisti lukkarikoulujen ja kiertokoulujen lukuopetusta. Pappien oli tutkittava seurakuntalaistensa edistymistä ja pidettävä sitä varten säännöllisesti kinkereitä. Sivistystoimen, erityisesti kansanopetuksen, kehittämisen tavoitteet ja tulokset liittyvät laajemmin Gezeliuksen ajan luterilaiseen täysortodoksiaan.

Suuntaviitat Liivinmaalta ja Västeråsista

Johannes Gezelius oli syntyjään ruotsalainen, kotoisin Gesalan rusthollista Romfartunan pitäjästä Västmanlandista. Opiskelunsa hän aloitti Johannes Rudbeckiuksen arvostetussa Västeråsin koulussa 1626 ja jatkoi 1632 Uppsalan sekä muutaman vuoden kuluttua Tarton yliopistossa, josta hän sai maisterin arvon 1641. Mahdolliset aikeet vahvistaa oppineisuutta ulkomaisissa yliopistoissa jäivät, kun Gezeliukselle aukeni yliopistoura Tartossa. Hänestä tuli 1642 Raamatun alkukielten professori ja 1643 teologian ylimääräinen professori.

Gezeliuksen Tartossa solmimat kulttuuriyhteydet viitoittivat merkittävästi hänen elämäntyönsä suuntaa. Hänen ystäväpiiriinsä kuuluivat ireenikko eli kirkkojen välistä yhteisymmärrystä hakeva professori Heinrich Hein ja runoilija Georg Stiernhielm. Heinin kanssa hän osallistui 1645 Thornin uskontokeskusteluun, jossa tavoiteltiin kirkkojen välistä sovintoa. Siellä Gezelius tutustui todennäköisesti myös Johann Amos Comeniukseen, jonka pedagogisilla periaatteilla oli hänelle sittemmin suuri merkitys.

Skotti John Durie, joka propagoi Ruotsissa luterilaisten ja kalvinistien välistä unionia, oli ehdottanut, että Saksaan perustettaisiin teologinen kollegio sovintoneuvotteluja varten. Kuningatar (->) Kristiinaa ajatus viehätti, ja hän halusi Gezeliuksen yhdeksi kollegion jäsenistä. Gezelius lähti Tartosta luultavasti juuri tästä syystä 1649. Sillä välin olivat kuitenkin alkaneet puhaltaa toisensuuntaiset tuulet, jyrkempi luterilaisuus vahvistui Ruotsissa ja sovittelut jäivät sikseen.

Gezeliuksesta tuli Taalainmaan Stora Skedvin kirkkoherra. Seuraava vuosikymmen oli hänelle sikäli merkittävä, että hän sai perehtyä kirkkolakia koskeviin kysymyksiin avustaessaan esimiestään, Västeråsin piispa Olaus Laureliusta, tämän laatiessa kirkkolakiehdotustaan. Gezelius nimitettiin 1660 Liivinmaan superintendentiksi Riikaan, ja Turun piispaksi hänet valittiin 1664.

Gezeliuksen piispuuskautta edeltävät vaiheet osoittavat, että hän kiinnittyi luterilaisten teologien ireeniseen siipeen. Suotta ei hänen suosijanaan ollut ireenisestä luterilaisuudestaan tunnettu valtakunnankansleri (->) Magnus Gabriel De la Gardie. Gezeliuksen opillinen maltillisuus jousti kuitenkin myös vastakkaiseen suuntaan, joten hän säilytti tunnustuksellisen tiukkenemisenkin aikana luotettavan luterilaisen maineen. Piispana hän keskittyi enemmän käytännön toimiin kuin opillisiin kysymyksiin. Samanaikaisesti kun kirkon linja terävöityi luterilaiseksi täysortodoksiaksi, Turun piispaksi tuli siis keskitien mies.

Pappissivistyksen edistäjä

Kirkollisen kulttuurin kehittämisen ensimmäisiä edellytyksiä oli pappissivistyksen parantaminen. Gezelius julkaisi jo 1669 täsmälliset ohjeet papiksi vihittävien kuulustelua varten, Examen ordinandorum. Hän suuntasi pappiskasvatusta käytännöllisiin valmiuksiin päin ja nosti myöhemmin Raamatun tuntemuksen entistä keskeisemmäksi. Välittömästi Turkuun tultuaan hän määräsi eräänlaisen kontrollitutkinnon pakolliseksi uuteen virkaan pyrkiville. Näin oli mahdollista salvata ovet niiltä, jotka olivat antaneet papillisten taitojensa rappeutua tai jotka eivät muuten sopineet vaativampiin tehtäviin.

Ortodoksian aika piti saarnaa papin viranhoidon kruununa, joten Gezelius paneutui tarmokkaasti papiston homileettiseen eli saarnaustaidon koulutukseen. Västeråsin hiippakunnasta saamansa mallin mukaan hän aloitti Turun akatemiassa heti piispaksi tultuaan saarnaharjoitukset, collegium concionatorium, joita hän itse johti. Nykyisillä vastaavilla harjoituksilla on siis varhainen edeltäjänsä. Gezelius opasti yksinkertaiseen ja helppotajuiseen saarnatapaan, johon ei pitänyt ympätä turhanpäiväistä polemiikkia sellaisia harhaoppeja vastaan, joita ei näkynyt mailla halmeilla. Rukouspäiväsaarnoja varten piispa antoi erityisohjeet. Kun hallituksen määräämät rukouspäivätekstit saapuivat Turkuun, Gezelius laati niihin nopeasti latinankieliset selitykset ja lähetti ne seurakuntiin. Näihin ohjeisiin sisältyi rukouspäivien luonteen mukaisesti myös esivaltateologiaa, poliittisia höysteitä kirkolliseen sananjulistukseen.

Piispuuskautensa alkuaikoina Gezelius piti ahkerasti pappeinkokouksia ja kirjoitti niissä käsitellyt väitöskirjat itse. Teologisen linjansa mukaisesti hän pyrki niissä käytännöllisyyteen ja vältti opillisuutta ja varsinkin polemiikkia. Myöhempinä vuosina sekä ikääntymisen paino että lisääntyneet muut tehtävät pidensivät kokousvälejä.

Koulun ja kansanopetuksen kehittäjä

Papiston koulutusta terästäessään Gezelius ajatteli samalla koulujen ja kansanopetuksen nostamista korkeammalle tasolle. Ruotsin koululaitoksen uudistajaksi oli ajateltu Johann Amos Comeniusta, mutta luterilaisten ja kalvinistien välisen unionihankkeen ystävänä hän joutui epäsuosioon. Tämä ei kuitenkaan estänyt Gezeliusta omaksumasta hänen sekä toisen modernin keskieurooppalaisen pedagogin, 1635 kuolleen Wolfgang Ratken kasvatusperiaatteita. Ne hallitsivat hänen 1683 julkaisemaansa koulujärjestystä, Methodus informandi, jonka valtiopäiväpapisto hyväksyi pedagogioita ja triviaalikouluja varten.

Gezelius ryhtyi juurruttamaan suomalaiseen kouluun comeniolaista "luonnonmukaista" kasvatustapaa. Perusteina olivat havainnollisuus, hyödyllisyys ja omatoimisuus sekä oppilaan kohtelun lempeys ja ystävällisyys. Näistä seuraisi entistä helpompi oppiminen ja iloisesti ja tyytyväisinä työtään tekeviä oppilaita. Näiden periaatteiden tueksi Gezelius julkaisi Comeniuksen oppikirjoja. Janua linguarum ilmestyi jo hänen Tarton aikanaan 1648 ja Orbis sensualium pictus 1680. Viimeksi mainittu oli kuvitettu kirja, joka helpotti latinan opiskelua edetessään konkreettisista havainnoista yleiseen.

Gezelius tavoitteli Comeniuksen tapaan kokonaisvaltaista kasvatusta ja arvosteli ankarasti irrallisten pikkutietojen opettelua. Hän tunsi myös läpäisyperiaatteen, joka tarkoitti sekä keskeisen asiatiedon että moraaliopetuksen niveltymistä kielen tekniseen oppimiseen. Äidinkielen opetuksen ja äidinkielellä lukemaan oppimisen merkitystä terottaessaan Gezelius oli niin ikään edellä aikaansa. Sen sijaan uudet vieraat kielet eivät kuulunut hänen kieliohjelmansa. Tosin hän koetti saada Turun akatemiaan saksan opetusta, ja oppineille välttämättömän latinan lisäksi hänelle rakas kreikan kieli sai opetuksessa tilaa. Pyrkiessään korvaamaan klassisen latinan opetustekstit kristillisillä hän osoitti arvostavansa erityisesti pappiskasvatusta. Tässä Gezeliuksen kouluohjelman yksipuolisuus herätti kritiikkiä akatemiassa.

Ruotsin piispat olivat 1600-luvun alkupuolella rakentaneet perustan katekismukseen keskittyvälle kansankasvatusohjelmalle. Gezelius kehitti tätä edelleen Comeniuksen periaatteiden mukaisesti ja otti käyttöön osittain uusia menetelmiä. Turkuun tultuaan hän julkaisi 1666 katekismuksensa Yxi paras Lasten tawara - ruotsinkielisenä laitoksena Ett rätt barna-klenodium - ja sen metodisen oppaan Catechismi appendix. Gezeliuksen katekismus sisälsi (->) Martin Lutherin Vähän katekismuksen, kysymysosan, aapisen sekä kokoelman raamatunlauseita, P. Raamatun erinomaiset opetussanat. Suomalaisen kansanopetuksen perusoppikirjana se oli puolitoista vuosisataa, ja siitä otettiin noin 80 painosta.

Gezelius korosti, että kristinopin pääkappaleitten ulkoa osaamisesta alkoi kristillisen tiedon tie, mutta että se oli vain välitavoite: vasta sisäluvun taito antoi välineet opitun ymmärtämiseen. Tämä ei suinkaan ollut hänen keksintöään, mutta hän tarttui asiaan entistä tarmokkaammin ja vaati lukutaitoisten lukkarien palkkaamista seurakuntiin. Kun vuoden 1686 kirkkolaki - jota Gezelius oli mukana laatimassa - liitti lukutaidon lukkarien pätevyysvaatimuksiin, se antoi piispan määräykselle virallisen tuen. Kiertokoulun alkumuoto hahmottui ajatuksesta, jonka mukaan kylien edistyneimmät nuoret saattoivat opastaa lapsia lukemaan ja saada siitä korvauksen.

Kansanopetukseen Gezelius mukaili samoja comeniolaisia ohjeita kuin kouluunkin. Tavoitteena oli iloinen oppiminen, leikinomaisuus, joka tuotti mielihyvää ja motivoi siten pyrkimään aina parempiin tuloksiin. Myöhemmin monet lukkarinkoulut joutuivat ilmeisesti erikoistumaan niin sanotuiksi laiskojen kouluiksi; niissä Gezeliuksen kauniit neuvot usein unohtuivat, mikäli (->) Aleksis Kiveä on uskominen.

Keskiaikaisista ripitysmatkoista kehittyneitä kinkereitä eli kylänlukuja Gezelius piti tärkeinä kuulustelutilaisuuksina. Hän joutui puolustamaan niitä aatelistoa vastaan; se väitti opetuksen olevan vain tekosyy papiston kerätessä kyläkierroksillaan ylimääräistä palkkaa. Aateliston syytökset saivat hallitukselta vastakaikua, ja kinkerilaitoksen tulevaisuus näytti jo synkältä. Gezeliuksen kinkerien puolesta käymä sitkeä kamppailu ilmentää hänen kansankasvatusohjelmansa yhtä olennaista periaatetta, kokonaisvaltaisuutta. Kirkkokuulusteluihin ei parhaalla tahdollakaan voitu saada kaikkia, mutta kylissä oli mahdollisuus totaaliseen kristinopintaidon valvontaan. Kinkerit oli järjestettävä aikana, jolloin kaikki kylän asukkaat olivat kotona ja tavoitettavissa. Gezeliuksen kansanopetusperiaate oli Ruotsin suurvalta-ajan yhtenäistämistavoitteiden mukainen.

Totaalista valvontaa varten Gezelius kehitti myös rippikirjajärjestelmän, josta tuli samalla väestökirjanpidon runko aina 2000-luvulle asti. Papit olivat jo aikaisemmin laatineet listoja kansan kristinopintaidoista ja ehtoollisella käynneistä. Gezelius määräsi käytettäväksi tilapäisten listojen sijasta sidottua kirjaa, jonka lehdet oli painettu tietyn kaavan mukaan. Kinkerituvassa ja kirkossa pidetyssä kuulustelussa papilla oli kirja edessään, ja siitä hän pystyi heti tarkistamaan seurakuntalaisensa luku- ja kristinopintaidon edistymisen ja tekemään tuoreeltaan uusia merkintöjä. Rippikirjan nimi jäi muistuttamaan keskiajan rippikuulusteluista; siitä kuvastuu näin suomalaisen kansanopetuksen monisataisvuotinen historia. Valtiovalta huomasi pian rippikirjojen hyödyllisyyden myös maallisissa asioissa. Se alkoi vaatia niitä käytettäväkseen armeijan väenotoissa, jolloin papiston ja upseerien välille syntyi kärhämää.

Kirja sivistyksen peruspilarina

Gezelius uskoi lujasti painetun sanan merkitykseen kansanopetuksesta hamaan korkeampaan sivistykseen. Piispa itse oli niin kirjoittaja, kustantaja kuin kirjakauppiaskin. Hän koetti rakentaa kirjalliselle kulttuurille yhtenäisen, yhtä hyvin yksityisiä seurakuntia kuin koko valtakuntaa koskevan organisaation. Tämä tavoite näyttää nousseen osaksi samoista lähtökohdista kuin suurvallan yhtenäistämissuuntaus yleensä, vaikka Gezeliuksen huikeimmat suunnitelmat eivät toteutuneetkaan.

Piispana Gezelius antoi yksityiskohtaiset ohjeet seurakuntien kirjavarojen hankinnasta ja hoidosta. Jokaisen seurakunnan piti ostaa tietyt kirjat, ja hän suositteli kirkon kirjakaappiin myytäväksi varsinkin pieniä ja halpoja kirjasia sekä uutuuksia. Ohjetta seuraavat seurakunnat pitivät siis eräänlaista kirjakauppaa. Kirjakaapin Gezelius käski sijoittaa kirkon arvokkaimpaan paikkaan, kuoriin, missä se muistuttaisi kirkkoväkeä joka sunnuntai kirjan asemasta kristillisen kulttuurin kulmakivenä.

Turun akatemian kirjapainoon tyytymätön Gezelius piti Suomesta saatavia kirjoja liian kalliina, joten hän päätti ryhtyä itse kirjankustantajaksi. Hanke oli omana aikanaan varsin suurisuuntainen. Hän perusti Pohjan pitäjän Thomasböleen paperitehtaan 1667 ja kehotti papistoa toimittamaan tehtaalle lumppuja raaka-aineeksi. Hankkimansa kirjapainon palvelukseen hän pestasi kirjanpainaja (->) Johan Winterin sekä sitojan, koska säädösten mukaan kirjojen myynti kuului sitojalle. Siten hän sai mahdollisuuden harjoittaa kirjakauppaa, jonka hän suunnitteli ulottavansa jopa Ruotsiin ja Saksaan. Kustantamistaan kirjoista hän painatti julkaisuluettelot.

Kun Gezelius saattoi näin pitää laajat kustannusmahdollisuudet omissa käsissään, hän pystyi ohjailemaan yksityiskohtaisesti julkaisuvalikoimaa ja käännöstyötä. Suuri joukko hänen aikanaan painetuista kirjoista on syntynyt enemmän tai vähemmän hänen vaikutuksestaan. Niitä ovat hänen kirjoittamiensa kirjojen lisäksi vuoden 1685 Raamattu, vuoden 1668 Virsikirja sekä lukuisat oppikirjat. Gezeliuksen yksityinen kustannustoimi ei ollut välttämättä taloudellisesti kannattavaa, sillä hänen kuolinpesäänsä selvitettäessä hänen poikansa (->) Johannes Gezelius nuorempi sai hoitaakseen vaikeasti markkinoitavan kirjavaraston.

Yksityisten hankkeidensa innoittamana Gezelius päätyi ehdottamaan vuoden 1682 valtiopäivillä yleisvaltakunnallista kirjankustannusyhtiötä - samoilla valtiopäivillä hän esitteli myös opetusohjelmansa, mikä osoittaa näiden liittyneen kiinteästi toisiinsa. Gezeliuksen esityksen mukaan toiminta edellyttäisi esivaltaa sijoittamaan varoja, joiden turvin voitaisiin perustaa paperitehtaita ja kirjapainoja kirjojen massatuotannon aloittamiseksi. Suuret tuotantoerät tekisivät mahdolliseksi kirjojen hinnan alentamisen ja oppikirjojen yhtenäistämisen kaikissa valtakunnan kouluissa. Yhtiön toimitusjohtaja, jonka asuinpaikka olisi Tukholma, pitäisi huolta myös tiedottamisesta. Kun kaikkialla olisi nähtävissä luettelot saatavilla olevista kirjoista ja niitten hinnoista, kukaan ei pystyisi kiilaamaan markkinoille kiskurihinnoin. Markkinavoimat olisivat hallinnassa. Yksityiskohtaisilla laskelmillaan Gezelius koetti todistaa, että yhtiö olisi myös taloudellisesti kannattava yritys. Turun piispan suunnitelmaa pidettiin kaiketi liian yltiöpäisenä toteutettavaksi.

Gezelius oli ahkera kirjoittaja. Mainittujen oppikirjojen lisäksi hän laati useita yliopiston käyttöön tarkoitettuja teoksia. Encyclopaedia synoptica (1672) sisältää eri lähteistä seulotun koosteen niistä tieteenaloista, joihin ylioppilaat joutuivat tutustumaan. Keskieurooppalaisiin esikuviinsa verrattuna se on suppea, samoin kuin niin ikään pääosin ulkomaisiin lähteisiin perustuva kasuaaliteologia, Casuum conscientiae decisiones (1689). Hän laati myös pienimuotoisen kirkkojärjestyksen, Perbreves commonitiones (1673), joka sisälsi myös opetusta koskevia määräyksiä. Koska kirkkolain valmistelu oli monivaiheista ja pitkäaikaista työtä, tulosta odoteltaessa oli väliaikainen säännöstö tarpeen. Myöhemmin Gezelius osallistui vuoden 1686 karoliinisen kirkkolain viimeiseen tarkistukseen.

Koska Gezelius tiedettiin sekä kirkkolakiasioitten tuntijaksi että aikaisemman virkansa vuoksi Baltian asioihin perehtyneeksi, hallitus antoi hänen tehtäväkseen laatia kirkkojärjestyksen Liivinmaata varten. Se valmistui 1668 mutta jäi kuitenkin painamatta ja hyväksymättä. Liivinmaan kirkkojärjestysehdotuksen jumalanpalvelusta koskevissa osissa on erityisen kiinnostavaa se, että Gezelius korostaa jumalanpalvelukseen kuuluvia rukouksia ja hartautta "hurskaine eleineen" ja tapoineen. Hänen mieltymyksensä kirkkomusiikkiin ilmenee samoista luvuista.

Gezeliuksen kirjallisen toiminnan kunnianhimoisin yritys oli raamatunselitysteos, jonka suunnitelman hän esitti (->) Kaarle XI:lle 1672 tämän täysi-ikäiseksi tulon juhlavastaanotolla. Saatuaan aikeelleen majesteetin luvan ja taloudellista tukea Gezelius aloitti selitystyön yhdessä ulkomailta eksegeettisiä taitoja hakeneen poikansa, Johannes Gezelius nuoremman kanssa. Hanke osoittautui kuitenkin odotettua työläämmäksi, eikä vähiten siksi, että yliopistojen ja tuomiokapitulien oppineet teologit, joitten piti tarkastaa selitysteoksen teksti, olivat eri syistä haluttomia tehtävään ja jarruttivat sitä.

Närää aiheutti myös se, että Gezelius arvosteli ruotsalaista raamattulaitosta suorasukaisesti ja osoitti sieltä löytämiään virheitä. Raamatun alkukieliin perehtyneenä hän olisi halunnut selitysteokseensa korjatun tekstin. Raamatunkäännöksen muuttaminen on aina kuuma kysymys, minkä Gezelius sai pian karvaasti maistaa. Kansalle ei pitänyt mennä päätä pahkaa antamaan sitä käsitystä, ettei Jumalan sanassa kaikki ollutkaan kohdallaan. Soutaminen ja huopaaminen selitysteoksen kanssa jatkui vuosikymmenestä toiseen, ja teos valmistui vasta 1711 - 1728.

Piispa yliopiston varakanslerina

Piispanvirassaan Gezelius toimi myös yliopiston varakanslerina, jolle kuului opettajien ja opiskelijoiden työn ja elämäntapojen valvonta. Varakanslerin asema oli varsin herkkä erilaisille ristiriidoille, varsinkin, kun Gezelius puuttui mielellään konsistorin toimintaan ja vaati korjauksia yliopiston asioihin tarpeellisiksi katsomissaan tapauksissa. Erityisesti virantäyttökysymyksistä syntyi katkeriakin erimielisyyksiä. Näyttävä välienselvittely syntyi siitä, että piispa raivasi pojalleen tien professorinvirkaan. Riidat yliopistossa heijastuivat myös tuomiokapituliin, sillä varsinkin teologian professorit olivat samalla tuomiokapitulin jäseniä. Vaikka Gezeliuksen vaatimukset täsmällisestä viranhoidosta olivat epäilemättä usein perusteltuja, niiden herättämä ärtymys johtui luultavasti osaksi piispan persoonallisuudesta. Sovittelukyky ei näytä kuuluneen Gezeliuksen parhaisiin ominaisuuksiin.

Gezeliuksen asemaa yliopistossa haittasi myös noituusjuttu, johon hän sekaantui sinänsä vähäpätöisestä syystä professori Alanuksen leskeä vastaan. Vaikeaksi asia muodostui siksi, että siitä tuli kunniakysymys. Kiusallisempi oli syytös harhaoppisuudesta, jonka esitti teologian professori Andreas Petraeus viitaten Gezeliusten erääseen tulkinnanvaraiseen sanamuotoon. Syytöksestä tuli vaarallinen, kun siihen yhtyi jyrkkää luterilaista siipeä edustanut, Petraeusta arvovaltaisempi professori (->) Enevaldus Svenonius. Tämä oli aikaisemmin savustanut Gezeliuksen edeltäjän (->) Johannes Terseruksen Turun piispanvirasta. Kiistan aihetta sinänsä voi pitää keinotekoisena.

Gezeliuksen henkilökuvaa selkkaus valaisee sikäli, että se osaltaan osoittaa hänen kuuluneen eri leiriin kuin opin puhtautta vaalivat täysortodoksit. Kun kumpikin puoli ryhtyi hakemaan tukea saksalaisilta teologeilta, Gezeliukset Philipp Jakob Speneriltä ja vastapuoli wittenbergiläiseltä täysortodoksialta, kuningas halkaisi Gordionin solmun esivallan miekalla: Gezeliukset joutuivat allekirjoittamaan valmiiksi laaditun peruutuksen, eikä selityksiä sallittu enää puoleen eikä toiseen. Yksinvaltiaalla oli keinonsa palauttaa syvä hiljaisuus.

Gezeliuksen oli tarkoitus lähteä vielä talvella 1689 - 1690 Pohjanmaalle pitämään piispantarkastusta ja pappeinkokousta. Aikomus osoittaa hänen olleen vielä jotakuinkin voimissaan, mutta sairastuminen vuoden alussa muutti suunnitelmat.

Johannes Gezelius S 3.2.1615 Romfartuna, Västmanland, K 20.1.1690 Turku. V ratsutilallinen Georg Andersinpoika ja Anna Gudmundintytär. P1 1643 - Gertrud Gutheim K 1682, P1 V pastori Petter Gutheim; P2 1684 - Christina Bergenstierna K 1703, P2 V varalaamanni Per Jönsinpoika ja Sigrid Roos. Lapset: Johannes S 1647, K 1718, Turun piispa, P Hedvig Lietzen; Gertrud, P rykmentin majoitusmestari Johan von Stauden; Elisabet, P ratsumestari Henrik Ekestubbe; Maria, P ratsumestari Gustaf Silfverklinga; Christina, P kapteeni Petter Berg; Ebba, P pastori, superintendentti Johan Steman; Anna, P kuninkaallisen sotakollegion aktuaari Samuel Molsdorffer.

URA. Ylioppilas Uppsalan yliopistossa 1632, Tarton yliopistossa 1638; filosofian maisteri 1641; teologian tohtori Uppsalan yliopistosta 1661.

Tarton yliopiston kreikan ja itämaisten kielten professori 1642 - 1649; ylimääräinen teologian professori 1643 - 1649; Liivinmaan ylikonsistorin jäsen 1645 - 1649; Västeråsin kymnaasin teologian lehtori 1649; Stora Skedvin kirkkoherra 1650 - 1660; Liivinmaan superintendentti, Tarton yliopiston varakansleri 1660 - 1664; Riian ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra 1661 - 1664; Turun piispa, Turun akatemian varakansleri 1664 - .

TUOTANTO. Grammatica Graeca. Tartto 1647; Lexicon GraecoLatinum. Tartto 1649; De angelis. 1665; Yxi paras lasten tavara. 1666; Ett rätt barna-klenodium. 1666; Catechismi appendix. 1666; De homine in statu integritatis. 1667; De peccato. 1669; Examen ordinandorum. 1669; De libero arbitrio. 1670; De predestinatione. 1672; Encyclopaedia synoptica. 1672; Perbreves commonitiones. 1673; De Christo. 1674; De lege et evangelio. 1680; Methodus informandi. 1683; Casuum conscientiae et praecipuarum quaestionum practicarum decisiones. 1689; Dispositiones homileticae. 1669 - 1690; katso A. A. Stiernman, Aboe literata. Holmiae 1719; J. J. Tengström, Biskopen i Åbo stift Johan Gezelii den äldres minne. 1825.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Gezelius Olivercreutz -sukuarkisto, Helsingin yliopiston kirjasto; Gezelius-suvun arkisto, Kansallisarkisto; Gezeliana, Uppsala universitetsarkivet; Handlingar angående Gezelii bibelverk, Uppsalan tuomiokapitulin arkisto, Uppsalan maakunta-arkisto; Then Lieffländische Kyrckio-Ordningen ... aff Johanne Gezelio, Riian valtionarkisto, kopio Kansallisarkisto.

S. Dahlström, Gezeliernas tryckerigårdar. 1942; C.-M. Edsman, Gezelii bibelverk och en återklang av kristen kronologi och antik världsålderslära // Uppsala Universitets årskrift 1941; P. Laasonen, Johannes Gezelius vanhempi ja suomalainen täysortodoksia. 1977; A. Lehtonen, Die livländische Kirchenordnung des Johannes Gezelius. 1931; M. Leinonen, Johannes Gezelius vanhempi luonnonmukaisen pedagogiikan soveltajana : Comeniuslainen tulkinta. 1998; J. J. Tengström, Biskopen i Åbo stift Johan Gezelii den äldres minne. 1825.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Maalaukset: J. E. Lindh, kopio D. Klöcker Ehrenstrahlin maalauksesta. 1839, Helsingin yliopisto.

Pentti Laasonen

Julkaistu 16.9.1997. Päivitetty 18.9.2006.

© Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, PL 259, 00171 HELSINKI