Armfelt, Gustaf Mauritz (1757 - 1814)

Suomen asiain komitean puheenjohtaja, kenraali, Turun akatemian kansleri, kreivi

Helsingin yliopistomuseo Arppeanum.

Gustaf Mauritz Armfeltin sekä henkilökohtaisesti että poliittisesti dramaattiset elämänvaiheet sijoittuvat Kustaa III:n Ruotsiin, Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin Eurooppaan sekä Aleksanteri I:n hallitsemaan Suomeen ja Venäjään. Armfeltin merkitys Suomen ja Ruotsin historiassa perustuu ennen muuta kahteen merkittävään, lyhyeen vaiheeseen. Kustaa III:n kuolemaa edeltävinä vuosina hän oli kuninkaan jälkeen valtakunnan ehkä vaikutusvaltaisin henkilö, 1811 - 1814 hän taas Aleksanteri I:n erityisenä luottomiehenä loi perustan Suomen uuden suuriruhtinaskunnan ja Venäjän keisarin ja ylimpien valtioelinten välisille suhteille. Järjestelmä säilyi koko suuriruhtinaskunnan ajan.

Gustaf Mauritz Armfelt oli (->) Kustaa III:n erityisesti suosima hovimies ja luotettu neuvonantaja sekä menestyvä upseeri. Kuninkaan kuoltua 1792 Armfelt liittyi uuden, (->) Gustaf Adolf Reuterholmin johtaman holhoojahallituksen vastustajiin, ja hänet tuomittiin Ruotsissa 1794 kuolemaan vehkeilyistä ja maanpetoksesta. Armfelt pakeni ulkomaille, lopulta (->) Katariina II:n turviin Venäjälle. Sisä- ja ulkopolitiikan muutokset toivat hänet takaisin Ruotsin palvelukseen 1802, mutta vasta marsalkka Jean Baptiste Bernadotten tultua valituksi Ruotsin kruununperilliseksi Armfelt päätti lopullisesti 1811 siirtyä Suomeen ja hakeutua keisari (->) Aleksanteri I:n palvelukseen. Viimeiset vuotensa hän vietti lähinnä Pietarissa, vastaperustetun Suomen asiain komitean puheenjohtajana.

Gustaf Mauritz Armfeltin kasvatus suuntautui alkuun sotilasuralle. Hän opiskeli pari vuotta Turun akatemiassa 1770 - 1771, mutta siirtyi sieltä Karlskronaan amiraliteetin kadettikouluun. Hän suoritti upseerintutkintonsa toukokuussa 1773 ja hänet nimitettiin henkikaartin vänrikiksi 1774 ja luutnantiksi 1777. Osallistuttuaan erääseen - upseereilta kiellettyyn - kaksintaisteluun Armfelt anoi lupaa siirtyä ulkomaiseen sotapalvelukseen 1778. Hän lähti (->) Georg Magnus Sprengtportenin seurassa ensin Pietarin ja Varsovan kautta Berliiniin liittyäkseen Preussin joukkoihin. Berliinistä Armfelt kuitenkin siirtyi Strasbourgiin ja Pariisiin; hän halusi nyt osallistua Ranskan puolella Amerikan Yhdysvaltojen vapaussotaan englantilaisia vastaan. Tähän ei ilmaantunut tilaisuutta, mutta sen sijaan nuori Armfelt sai mahdollisuuden tavata Kustaa III:n syksyllä 1780 Belgiassa Span kylpyläkaupungissa. Täällä hänen menestyksensä hovimiehenä alkoi. Kuningas kiinnitti huomionsa nuoreen upseeriin ja hänen kykyihinsä edustavana, taitavana ja hauskana seuramiehenä. Armfeltin ura lähti ilmiömäiseen nousuun. Hänet nimitettiin heti seuraavana vuonna nuoren kruununperillisen Kustaa Adolfin kavaljeeriksi ja everstin arvoluokan hovivirkaan. Armfelt nimitettiin 1783 uuteen kenraaliluutnanttia vastaavaan ylikamarijunkkarin virkaan. Varsinaisella sotilasurallaan Armfeltista tuli 1787 Uudenmaan jalkaväkirykmentin komentaja.

Kustaa III:n ja Katariina II:n neuvotteluissa Haminassa vuoden 1783 kesällä Armfelt kuului kuninkaan korkea-arvoiseen seurueeseen. Saman vuoden syksyllä Armfelt seurasi kuningastaan melkein vuoden kestävälle matkalle Saksaan, Italian eri valtioihin ja Ranskaan. Armfeltin tällä matkalla ja aikaisemminkin osoittama teatteriharrastus palkittiin 1786 Kuninkaallisten teattereiden johtajan toimella. Samana vuonna hänet nimitettiin jäseneksi kuninkaan perustamaan Ruotsin akatemiaan.

Ruotsin ja Venäjän välisen Kustaan sodan alkuvaiheessa 1788 Armfelt oli mukana johtamassa hyökkäyksiä kuninkaan rinnalla venäjänpuoleiseen Itä-Suomeen. Hän ei missään vaiheessa liittynyt kuninkaan vastaiseen oppositioliikkeeseen, Anjalan liiton miehiin, ja hänen uskollisuutensa palkittiin tästä eteenpäin runsain mitoin. Hänestä tuli kuninkaan läheinen neuvonantaja kaikissa poliittisissa, sotilaallisissa ja henkilökohtaisissakin kysymyksissä. Hän järjesti kuninkaan nimissä Taalainmaan talonpoikien vapaaehtoisjoukkoja Kustaa III:n tueksi vuoden 1789 kuninkaan aseman kannalta ratkaisevien valtiopäivien ajaksi ja osallistui sotaan Suomessa uudelleen syksyllä 1789 ja kesällä 1790. Armfelt johti ruotsalaisia joukkoja Partakosken ja Kärnäkosken voitokkaissa taisteluissa jo huhtikuussa 1790 sekä Savitaipaleella 3.6., jolloin hän itse haavoittui vakavasti. Toipilaana hän sai loppukesästä tehtäväkseen johtaa rauhanneuvotteluja Ruotsin päävaltuutettuna. Neuvottelut päättyivät Värälän rauhaan 14.8.1790. Sota ja rauhanneuvottelut toivat Armfeltille runsaasti uusia kunnianosoituksia: hänelle myönnettiin muun muassa Miekkaritarikunnan suurristi ja rauhanteon yhteydessä hänet nimitettiin Ruotsin Serafiimiritarikunnan jäseneksi.

Värälän rauhan jälkeen Armfeltin poliittinen valta kuninkaan oikeana kätenä oli huipussaan, kun hän järjesteli sekä sotilas- että siviiliasioita mutta myös ulkopolitiikkaa. Venäjän suuntaan Ruotsin politiikka vakiinnutettiin rauhanomaiselle kannalle syksyllä 1791 Drottningholmin traktaatilla, johon Armfeltilla oli oma osuutensa. Kuningas nimitti hänet lisäksi 1791 entisen yliopistonsa, kuninkaallisen Turun akatemian kansleriksi. Gävlessä 1792 pidettyjen Kustaa III:n viimeisten valtiopäivien aikana Armfelt arvostelijoidensa mielestä jo esiintyi eräänlaisena varakuninkaana, vaikuttaen muun muassa kaupungin liepeille sijoitettujen joukkojen komentajana valtiopäivien kuningasta myötäileviin päätöksiin.

Kustaa III:n kuolema maaliskuussa 1792 muodostui myös Armfeltin elämän käännekohdaksi. Hän oli kuninkaan nimittämän väliaikaisen hallituksen jäsen, ja hänet oli kuninkaan toimesta myös nimitetty tulevan holhoojahallituksen jäseneksi sekä Tukholman kaupungin ylikäskynhaltijaksi. Kustaa III:n hallinnon vastustajat hankkivat kuitenkin pian Gustaf Adolf Reuterholmin johdolla kaiken vaikutusvallan holhoojahallituksessa ja syrjäyttivät johdonmukaisesti entisen kuninkaan "kustavilaiset" kannattajat. Armfeltkin sai eron ylikäskynhaltijan virastaan, ja hänet nimitettiin vielä saman vuoden syksyllä Ruotsin ministeriksi Italian niemimaan hoveihin. Hän asettui asumaan Napoliin ja sieltä käsin yritti laajan ja korkea-arvoisen tuttavapiirinsä kautta saada aikaan Reuterholmin "jakobiinisen" hallinnon kukistumisen. Hän laati useita, osin mielikuvituksellisiakin suunnitelmia ja projekteja tähän suuntaan; eräässä hän ehdotti Katariina II:lle puuttumista Ruotsin asioihin laivasto-osaston ja poliittisen painostuksen avulla. Hän ei juuri saanut vastakaikua suunnitelmilleen riittävän korkeilta tahoilta, mutta sen sijaan Reuterholmin vakoojat sieppasivat Italiassa osan hänen Ruotsiin suuntautuneesta kirjeenvaihdostaan. Näin saatiin todistuskappaleita virallista maanpetossyytettä varten. Napoliin lähetettiin Ruotsista saakka sota-alus, jonka miehistön piti pidättää Armfelt oikeudenkäyntiä varten. Hänen suojelijansa Napolin hovissa kuitenkin pelastivat hänet viime hetkellä, mutta helmikuussa 1794 hän joutui pakenemaan Italiasta Venäjälle. Keisarinna Katariina II ei kuitenkaan halunnut tukea häntä millään lailla ainakaan pääkaupungissaan, ja osoitti Armfeltille ja hänen perheelleen asuinpaikaksi kaukaisen Kalugan kaupungin.

Tällä välin Armfelt tuomittiin poissaolevana Svean hovioikeudessa 22.7.1794 maanpetoksesta ja aseellisen vallankaappauksen valmistelusta kuolemaan sekä menettämään kunniansa ja omaisuutensa; hänen nimensä kiinnitettiin pääkaupungin julkiseen häpeäpaaluun.

Armfelt asui karkotettuna Kalugassa apteekkari Brandtin nimellä vuoden 1797 syyskuuhun saakka, jolloin täysi-ikäiseksi tullut uusi Ruotsin kuningas (->) Kustaa IV Adolf peruutti varsinaisen etsintäkuulutuksen. Armfelt vietti tämän jälkeen perheineen kiertelevää elämää etupäässä Saksassa, jossa hän asui muun muassa Berliinissä ja Dresdenissä. Läheinen tuttavuus Kuurinmaan arkkiherttuattaren kanssa ja hänen nuoren tyttärensä, Saganin prinsessa Wilhelminen kanssa solmittu rakkaussuhde saivat Armfeltin asettumaan pitkiksi ajoiksi asumaan perheen linnoihin Sleesiaan ja Böömiin.

Tukholmassa Armfeltin vanhat ystävät sekä ennen muuta hänen puolisonsa yrittivät saada hänen tuomionsa peruutetuksi. Kuningas armahtikin hänet lopullisesti 16.11.1799 kuolemanrangaistuksesta, ja lupa palata Ruotsiin myönnettiin syyskuussa 1800. Armfelt aloitti uudelleen diplomaattisen uransa, ja hänet nimitettiin 1802 Ruotsin Wienin-lähettilääksi. Armfelt ja kuningas Kustaa IV Adolf olivat molemmat jyrkkiä Napoleonin vastustajia, ja vuoden 1804 lopulla kuningas määräsi Armfeltin Ruotsin Pommeriin ruotsalaisten hallitsemien alueiden ja kaupunkien suojaksi lähettyjen joukkojen ylipäälliköksi. Siellä hän osallistui Napoleonin joukkojen karkottamiseen mutta koki myös vastoinkäymisiä, ja häntä arvosteltiin liiallisesta rohkeudesta ja mieshukasta.

Suomen sotaan Armfelt ei osallistunut, koska hän oli Ruotsin läntisen armeijan ylipäällikkönä Norjan suunnalla, epäonnistuneessa hyökkäyksessä kesällä 1808. Armfelt jätti tämän tehtävänsä elokuussa 1808. Ruotsin vuoden 1809 maaliskuun vallankaappauksessa Armfeltilla ei ollut aktiivista osaa, mutta uusi kuningas (->) Kaarle XIII nimitti hänet uudelleen korkeisiin sotilasvirkoihin sekä sotakollegion presidentiksi. Kiistat Ruotsin tulevan kruununperillisen valinnasta ja kustavilaisen ryhmittymän häviö ranskalaisen, Armfeltin vihaaman Napoleonin palveluksessa olleen kenraalin Jean Baptiste Bernadotten hyväksi johtivat jälleen Armfeltin oppositioon ja epäsuosioonkin. Tässä vaiheessa hän tutki mahdollisuuksia muuttaa Suomeen ja asettua asumaan kartanoonsa Halikon Joensuuhun, mihin hänellä vuoden 1809 Haminan rauhansopimuksen perusteella oli täysi oikeus. Lokakuussa 1810 Armfelt luopui kaikista viroistaan Ruotsissa, 30.3.1811 hän vannoi uskollisuudenvalan keisarille Tukholmassa Venäjän ministerin kreivi (->) Jan Peter van Suchtelenin luona ja matkusti jo seuraavana päivänä Suomeen.

Toukokuussa 1811 Armfelt tapasi Aleksanteri I:n ensimmäisen kerran keisarin alamaisena ja esitteli hänelle näkemyksiään Suomen asioiden ja hallinnon hoitamisesta. Tästä alkoi Armfeltin ja Aleksanteri I:n läheinen yhteistyö. Saman vuoden marraskuussa perustettiin Pietariin Suomen asioiden komitea, jonka ensimmäinen puheenjohtaja Armfelt itseoikeutetusti oli. Armfeltin muistiot, mietinnöt ja esittelyt hioivat Suomen, keisarin ja Venäjän valtakunnan suhteita käytännön päätöksenteossa. Armfeltin suurin yksittäinen oma hanke oli ehkä niin sanotun Vanhan Suomen, Uudenkaupungin rauhassa 1721 ja Turun rauhassa 1743 Venäjän alaisuuteen siirtyneen Viipurin kuvernementin yhdistäminen muun Suomen ("Uuden Suomen") hallinnon yhteyteen vuoden 1812 alusta. Tällä tavalla Suomen suuriruhtinaanmaan alue laajeni huomattavasti, Kymijoelta Rajajoelle Karjalan kannaksella ja idässä Laatokalle saakka. Suomalaisen hallinnon alaisuuteen siirtyivät Viipurin, Haminan, Lappeenrannan, Savonlinnan ja Käkisalmen kaupungit ja linnoitukset. Viipurin kuvernementin lahjoitusmaatalonpoikien tuleva asema ja heitä koskevan lainsäädännön uudistukset kiinnostivat suuresti Armfeltia.

Eri hankkeissaan Armfelt palasi myös Suomeen siirtyneiden vanhojen Kustaa III:n aikaisten ystäviensä pariin. Yhdessä (->) Johan Albrecht Ehrenströmin kanssa ja maaherra (->) Gustaf Fredrik Stjernvallin tuella hän järjesti Helsingin Suomen uudeksi pääkaupungiksi 1812 keisarin päätöksellä. Päätökseen liittyi Ehrenströmin laatima suurisuuntainen uusi asemakaava julkisine rakennuksineen. Papistoa, talonpoikia ja akateemisia piirejä koskevassa poliittisessa uudelleensuuntautumisessa Armfeltin lähimpänä tukena oli Turun piispa (->) Jacob Tengström, joka taivutteli papiston myönteiseksi uuteen venäläiseen esivaltaan. Armfelt nimitettiin uudelleen 1812 Turun Keisarillisen Akatemian kansleriksi. Tässä virassaan hän toimi juuri samana vuonna huomattavasti laajennetun yliopiston Venäjän-suhteiden ja uuden suomalaisen, keisarille lojaalin ja kielitaitoisen virkamieskunnan kasvattamisen puolesta. Lisäksi hän järjesteli ja valvoi lukuisia muita hankkeita, muun muassa akatemian uudisrakennuksen loppuunsaattamisesta ja sen ympäristön viimeistely, jotta ne täyttäisivät keisarin ja pietarilaisen makusuuntauksen vaatimukset.

Armfelt osallistui venäläisenä kenraalina Napoleonin vastaisiin sotatoimiin kesällä 1812 ja hänet korotettiin keisarin kenraaliadjutantiksi ja suomalaiseen kreivilliseen säätyyn. Saman vuoden elokuussa hän osallistui Turun kokoukseen, jossa Ruotsin kruununprinssi Karl Johan (Jean Baptiste Bernadotte) ja Aleksanteri I lopullisesti sinetöivät sen politiikan, johon Armfeltkin johdonmukaisesti oli yrittänyt vaikuttaa: Ruotsi luopui kaikista revanssiaikeistaan Suomen suhteen, ja Venäjä takasi Norjan siirtymisen pysyvästi Tanskalta Ruotsille.

Armfelt asui perheineen Pietarissa, ja hänellä oli myös kesähuvila Tsarskoje Selossa. Viimeisinä elinvuosinaan hän kävi kesäisin aina myös Suomessa, Joensuun kartanossaan ja Turussa tarkastamassa hallintoviranomaisten ja yliopistonsa toimia. Pietarista käsin hän kävi laajaa kirjeenvaihtoa, jonka avulla hän ohjasi niin Joensuun uudisrakennushankkeita kuin yliopiston hallintoasioita, rakentamista ja taideteosten hankintoja. Maineensa huipulla oleva Aleksanteri I, Napoleonin voittaja ja Pariisin valloittaja, ehti vielä kesällä 1814 takaisin Pietariin ja Armfeltin sairasvuoteen äärelle Tsarskoje Seloon. Monien sairauksien murtama, mutta henkisesti uupumaton Gustaf Mauritz Armfelt kuoli 19. elokuuta 1814.

Sotilaallisen ja poliittisen uransa lisäksi Armfeltilla oli oma merkityksensä Kustaa III:n taidepolitiikan toteuttajana. Kuninkaallisten teattereiden johtajana 1786 - 1792 Armfelt aloitti säännöllisen oopperatoiminnan Ruotsissa, vuodesta 1788 myös puheteatterin kuninkaallisen draamateatterin johtajana. Armfelt osallistui aktiivisesti kuninkaan ranskalaisvaikutteiseen akatemiajärjestelmään Ruotsin akatemian jäsenenä sen perustamisesta saakka 1786 sekä Musikaalisen akatemian jäsenenä vuodesta 1788. Armfeltin ominta alaa oli hovin teatterielämä ja "spektaakkelit"; hän kirjoitti näytelmätekstejä ja oli myös suosittu näyttelijä. Hänen tunnetuin komediansa, jonka hän kirjoitti yhdessä Israel Hallmanin kanssa oli Tillfälle gör tjufven (1783). Lisäksi hän on kirjoittanut joukon tilapäisrunoja.

Pitkän ulkomaanmatkansa aikana 1783 - 1784 Armfelt saattoi tutustua Euroopan johtaviin ooppera-, teatteri- ja balettitaiteilijoihin sekä eri teatterilaitoksiin. Samalla matkalla Armfelt esiintyi myös taiteen ja arkkitehtuurin ja antikviteettien asiantuntijana. Matkan jälkeen hän oli Kustaa III:n vahvana tukena puhdaspiirteisen uusklassillisen arkkitehtuurityylin juurruttamisessa Ruotsin julkisiin ja yksityisiin rakennuksiin. Italian matkan tuloksena saatiin Ruotsiin ensimmäinen tämän suuntauksen kansainväliset mitat täyttävä arkkitehti Louis Jean Desprez. Desprez piirsi Armfeltille italialaistyylisen huvilan Tukholman ulkopuolelle. Frescati-nimisen huvilan käyttö jäi kuitenkin muille, sillä maanpakolaisuutensa ja kuolemantuomionsa vuoksi Armfelt ei koskaan päässyt sinne asumaan.

Armfeltin omien arkkitehtuuriharrastusten pääkohteeksi tuli Joensuun kartano Halikossa. Täällä aloitettiin Armfeltin viimeisinä elinvuosina laajamittainen uudistus- ja uudisrakennustyö, jonka suunnittelijoina olivat Tukholman kaupunginarkkitehti (->) Carl Christoffer Gjörwell sekä Turussa asuva, Suomen ensimmäinen ammattiarkkitehti (->) Charles Bassi. Uusklassisen maun mukaan uudistetun päärakennuksen ympärille perustettiin laaja englantilaistyylinen maisemapuisto. Armfeltin kirjastohuone Joensuun kartanossa järjestettiin Kustaa III:n muistohuoneeksi kuninkaan muotokuvineen. Hän ei itse koskaan saanut nähdä tätä Suomen uusklassisten interiöörien ehkä hienointa esimerkkiä valmiina. Armfelt laajensi myös Halikon kirkon samaan uusklassiseen tyyliin. Hän rakennutti jo omana elinaikanaan itselleen kirkkoon uuden hautakappelin.

Armfeltin kiertolaiselämä ei suosinut laajempien taide- tai kirjakokoelmien hankintoja, mutta hänestä oli ilmeisen tarpeellista teettää symbolisesti tärkeitä, hyvälaatuisia muotokuvia sekä itsestään, perheensä jäsenistä että muista läheisistään. Hän suosi aikansa kaikkein parhaimpia taiteilijoita: ainakin A. U. Wertmüller, Louis Gauffier, Anton Graff ja Joseph Grassi ovat tehneet hänestä loisteliaita muotokuvia. Muotokuvista välittyy Armfeltin aikalaisten todistama loistokas kauneus, luonnollisen lahjakkuuden ja harkitun teatraalisuuden yhdistelmä "Pohjolan Alkibiadeena". Arviot Armfeltin luonteenpiirteistä ja moraalista ovat sen sijaan aina olleet ristiriitaisia.

Hänen rakkaussuhteensa - joista kuuluisimmat ja pitkäaikaisimmat Saganin prinsessan ja hovineiti Magdalena Rudenschöldin kanssa - eivät selvästikään olleet muun perheonnen esteenä. Hänen suhteensa puolisoonsa Hedvig Ulrikaan pysyi avoimena ja luottamuksellisena kaikissa vaiheissa. Samoin Armfelt osoittaa, ainakin kirjeenvaihdossaan, samanlaista vilpittömyyttä keisareita ja kuninkaita kuin omia lapsiaankin kohtaan. Huolenpito lapsista ja heidän kasvatuksestaan oli jatkuvaa ja isällistä. Armfelt osoitti olevansa hyvin perillä uudenaikaisista aatteista, kirjallisuudesta, filosofiasta ja luonnontieteistä. Poliittisesti Armfelt oli klassinen ancien régimen mies, jonka itsestään selvä rojalismi koki kovia kolhuja Ranskan vallankumouksen jälkeisessä, "korsikalaisen", Napoleonin hallitsemassa Euroopassa. Aleksanteri I edusti omalla tavallaan perinteisen, valistuneen monarkian arvomaailmaa Venäjällä, joten Armfeltin siirtyminen uuden hallitsijan palvelukseen ei ollut erityisen ristiriitaista. Aatelismiehen ja sotilaan maine ja kunnia eivät Armfeltin aikalaisten mielestä vielä olleet sidottuja vain tiettyyn valtioon tai kuningaskuntaan.

Armfeltia koskeva historiankirjoitus ja hänen jälkimaineensa oli melkein koko 1800-luvun ajan maanpetosprosessin leimaama: Ruotsissa hän oli "maanpetturi", joka lisäksi oli siirtynyt Venäjän palvelukseen. 1800-luvun käsitykset valtiollisesta historiasta ja valtiomiehistä eivät myöskään yleensä antaneet suurtakaan arvoa 1700-luvulla keskeiselle suosikki-järjestelmälle - favoritismille - tai Armfeltin edustamille, nimenomaan porvarillisen maailman vastustamille elämäntavoille ja "moraalittomuudelle". Seikkailija, seuramies ja naistenmies, poliittinen opportunisti ja Kustaa III:n uskollinen kätyri olivat yleisiä määreitä.

Elof Tegnérin laaja 1880-luvulla julkaistu elämäkerta perustui ensimmäisenä historiateoksena Armfeltin omaan, laajaan arkistoon ja aloitti tavallaan hänen rehabilitointinsa historiallisesti merkittävänä henkilönä Ruotsissa. Suomessa Armfeltiin on perinteisesti suhtauduttu ehkä myönteisemmin maanmiehenä ja uuden suuriruhtinaskunnan perustamisvaiheen merkkihenkilönä. Tämän näkemyksen toi julki jo (->) J. R. Danielson-Kalmari monissa teoksissaan 1890-luvulta alkaen. Vanhan Suomen yhdistäminen muuhun Suomeen oli "suomalaisen" Armfeltin suurin ansio. (->) Carl von Bonsdorff keskittyi 1930 - 1932 julkaistussa moniosaisessa elämäkerrassa ennen muuta Armfeltin viimeisiin vuosikymmeniin, ja hänen toimintaansa Suomen hyväksi laajalla poliittisella ja kansainvälisellä rintamalla. Seuraava elämäkerta ilmestyi ruotsiksi vasta 1997; Stig Ramelin biografiassa puolustetaan ja arvioidaan Armfeltin sekä julkista että yksityistä toimintaa kaukonäköisenä valtiomiehenä oman aikakautensa ihanteiden valossa. Teos merkitsi Armfeltin uutta rehabilitointia ennen kaikkea Ruotsissa.

Gustaf Mauritz Armfeltia on muistettu nimikkokaduilla Helsingissä ja Mikkelissä.

Gustaf Mauritz Armfelt S 31.3.1757 Juvan kapteeninvirkatalo, Marttila (kirkonkirjojen mukaan kastettu 1.4, mikä usein mainittu syntymäpäivänä), K 19.8.1814, Tsarskoje Selo, Venäjä, haudattu Halikon kirkkoon. V maaherra Magnus Vilhelm Armfelt ja Maria Catharina Wennerstedt. P 1785 - hovineiti Hedvig Ulrika De la Gardie S 1761, K 1832, PV ylikamariherra, kreivi Carl Julius De la Gardie ja kreivitär Magdalena Christina Stenbock. Lapset: Magdalena Maria Catharina Augusta S 1786, K 1845, P 1806 - kamariherra, kreivi Axel Adolf Piper S 1778, K 1827; Gustaf Fredrik S 1788, K 1789; Carl S, K 1788 (kaksonen); Magnus S, K 1788 (kaksonen); Gustaf Magnus S 1792, K 1856, kenraaliluutnantti, Uudenmaan kuvernööri, senaatin talousosaston jäsen, P 1819 - Louise Cuthbert-Brooke S 1801, K 1865; Alexander S 1794, K 1876, ministerivaltiosihteeri, P1 1820 - vapaaherratar Sigrid Oxenstierna S 1801, K 1841, P2 1843 - Aline Demidov S 1814, K 1898; Konstantin S 1796, K 1797; Carl Magnus Wilhelm S 1797, K 1878, kenraalimajuri, P1 1822 - Adelaide Sofia Vilhelmina Carolina von Stedingk S 1802, K 1863, P2 1855 - Ulrika Christina Wilhelmina Boman S 1814, K 1892. Avioliiton ulkopuolella: näyttelijätär Mademoiselle L'Eclairin kanssa Maurice L'Eclair S 1780, K 1841, aateloitu Ruotsissa nimellä Mauritz Clairfelt 1816; Saganin prinsessan Catarina Fredrika Wilhelmine Benignen kanssa Adelaide Gustava Aspasia (Vava) S 1801, K 1881, adoptoitu isänsä kreivilliseen sukuun 1812, P1 1825 - kapteeni Magnus Reinhold Armfelt S 1801, K 1845, adoptoitu setänsä Gustaf Mauritz Armfeltin kreivilliseen sukuun 1812, P2 kirjailija, toimittaja, Kuopion läänin kuvernööri, valtiopäiväedustaja Johan August von Essen S 1815, K 1873.

URA. Ylioppilas Turun akatemiassa 1770 - 1771; amiraliteetin kadettikoulussa Karlskronassa, upseerintutkinto toukokuu 1773.

Vänrikki henkikaartissa 1774; luutnantti 1777; siirtynyt ulkomaille 1778; kruununperillinen Kustaa Adolfin kavaljeeri 1780; kapteeni henkikaartissa 1782; ylikamarijunkkari 1783; everstiluutnantti Uudenmaan jalkaväkirykmentissä 1786; Kuninkaallisten teattereiden johtaja 1786 - 1792; Uudenmaan jalkaväkirykmentin komentaja, kenraaliadjutantti 1787; kenraalimajuri 1790; rauhanneuvottelujen päävaltuutettu 1790; Turun akatemian kansleri 1791 - 1792; holhoojahallituksen jäsen, Tukholman kaupungin ylikäskynhaltija 1792; kenraaliluutnantti 1792; Ruotsin ministeri Italian niemimaan hoveissa 1792; pakolainen Venäjällä 1794 - 1797; Ruotsin Wienin lähettiläs 1802; Pommerissa olevien joukkojen ylipäällikkö 1804; kenraali 1807; Ruotsin läntisen armeijan ylipäällikkö 1808; sotakollegion presidentti 1809; luopunut kaikista viroistaan Ruotsissa 1810; vannonut uskollisuudenvalan Venäjän keisarille 30.3.1811; Suomen asioiden komitean puheenjohtaja 1811 -; Turun keisarillisen akatemian kansleri 1812 -; kenraali 1812; keisarin kenraaliadjutantti 1812; Suomen vt. kenraalikuvernööri 1812 - 1813.

Tuomittu Svean hovioikeudessa maanpetoksesta ja aseellisen vallankaappauksen valmistelusta kuolemaan sekä menettämään kunniansa ja omaisuutensa 22.7.1794; armahdettu kuolemanrangaistuksesta 16.11.1799; myönnetty lupa palata Ruotsiin syyskuussa 1800.

Jäsenyydet: Ruotsin akatemia 1786 - 1794, 1805 - 1811; Musikaalinen akatemia 1788.

Kunnianosoitukset: Ruotsin Miekka-r. suurr. 1790; Ruotsin Serafiimi-r. R 1790. Kreivi 1812.

TUOTANTO. Prospectus d'un ouvrage ayant pour titre Histoire de la vie & de l'administration de Gustave III, roi de Suède. Philadelphia [Praha] 1793 (julkaistu uudelleen [Lucca] 1793); Relation des événements, qui ont rapport à la mort de Paul I, empereur de toutes les Russies. Stockholm 1801; Précis de la campagne de Norvège l'an 1808. Uppsala 1811; Handlingar rörande Sveriges äldre, nyare och nyaste historia, samt historiska personer 1 - 2. Stockholm 1830: Berättelse om generalen, baron Gustaf Mauritz Armfeldts lefnad och politiska öden, författad af honom sjelf; Aperçu de la situation actuelle de la Finlande sous des rapports civils et économiques. 1811 (julkaistu Historiallinen arkisto 23. 1913).

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. C. von Bonsdorff, Gustav Mauritz Armfelt : levnadsskildring I - III. 1930 - 1932; J. R. Danielson-Kalmari, Wiborgs läns återförening med det öfriga Finland. 1894; T. Hartman, De tre gustavianerna G. M. Armfelt, J. F. Aminoff och J. A. Ehrenström. 1899; Historisk tidskrift för Finland 3/1997 (G. M. Armfelt -teemanumero); S. Ramel, Gustaf Mauritz Armfelt 1757 - 1814 : dödsdömd kungagunstling i Sverige, ärad statsgrundare i Finland. Stockholm 1997 (suomeksi Kustaa Mauri Armfelt 1757 - 1814 : Ruotsissa kuolemaantuomittu kuninkaan suosikki, Suomessa kunnioitettu valtion perustaja. 1998); Resan till Italien : Gustaf Mauritz Armfelts resedagbok 1783 - 1784 : inledning och kommentarer av Rainer Knapas. Stockholm 1997; E. Tegnér, Gustaf Mauritz Armfelt I - III. Lund 1893.

Kaunokirjallisuus: S. Delblanc, Kastrater. Stockholm 1975; F. Lindqvist, Armfelt : sotilas ja kavaljeeri. 2001 (näytelmä); M. Sariola, Suomalainen kavaljeeri. 1978; T. Vaaskivi, Loistava Armfelt. 1938 (ruotsiksi Kungagunstlingen Gustaf Mauritz Armfelt. 1939).

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Muotokuva: J. E. Lindh. 1845, Helsingin yliopisto. Mitalit: A. Guillemard. 1800; E. Lindberg. 1920.

GUSTAF MAURITZ ARMFELTIN MUKAAN NIMETTY. Maurinkatu 1820 ja Armfeltintie 1908, Helsinki; Armfeltinkatu, Mikkeli; postimerkki 1936.

Rainer Knapas

Julkaistu 30.11.2001.

© Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, PL 259, 00171 HELSINKI