Leino, Eino (1878 - 1926)

kirjailija

SKS, Kirjallisuusarkisto.

Eino Leino oli synnynnäinen runoilija, joka ensimmäisenä käytti suomen kieltä sujuvasti kaikkinaisiin taiteellisiin tarkoituksiin. Kansanperinteestä ja kalevalaisesta taustasta Leino laajentui kohti eurooppalaista kirjallisuutta ja hänestä tuli henkisesti maailmankansalainen. Leino oli kohtalostaan tietoinen taistelija ja taiteilija, jonka suomalaiset yhä tuntevat läheiseksi.

Eino Leino julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa 18-vuotiaana 1896. Hänen runoutensa on yhä läsnä suomalaisten todellisuudessa. Onnittelu- ja muistosäkeet ovat useammin kuin muiden runoilijoiden juuri Leinon säkeitä. Ne ovat muuttuneet niin yhteiseksi omaisuudeksi, ettei lähdettä usein edes mainita.

Omana aikanaan Leino ei ollut itsestään selvästi hyväksytty ja kiitetty. Hän oli uudistaja ja tabujen kaataja monilla kulttuurin aloilla. Boheemin runoilijan maine on saatellut häntä ja luonut hänen ympärilleen legendan, joka lähestyy fiktiota. Leinosta tehdyt näytelmät ja elokuvat ovat toistaneet tätä usein pinnallista taiteilijakuvaa, ja hänen teostensa syvä ja elävä ydin on jäänyt tavoittamattomiin.

Suomalaiset lukijat rakastavat Leinoaan siinä määrin, että lähes 70 vuotta hänen kuolemansa jälkeen (1995) Hannu Mäkelän Leino-romaani Mestari kipusi ennätyksellisiin painoslukuihin.

Akateeminen maailma ja kirjailijakollegat ovat suhtautuneet Leinon tuotantoon kautta aikojen hyvin kaksijakoisesti. Persoonallisuutensa monisärmäisyyden ja lahjakkuutensa suvereenisuuden vuoksi hän herätti väistämättömästi elinaikanaan voimakkaita intohimoja. Mutta kannustustakaan ei puuttunut. Leino sai muun muassa valtion kirjallisuuspalkinnon kahdeksan kertaa 30-vuotisen kirjailijauransa aikana. Valtion kirjailijaeläke hänelle myönnettiin 40-vuotiaana 1918.

Akateemisten Leino-tutkimusten määrä on yllättävän pieni; ei ole ollut muodikasta tutkia Leinon tuotantoa. Yleiseen ilmapiiriin on vaikuttanut ratkaisevasti se, että erityisesti 1920-luvun kirjailijapolvi otti etäisyyttä suureen mestariinsa. Julkisuudessa kritisoitiin leinolaista "helskyttelyä", mutta myöhemmin julkaistut päiväkirjat ja kirjeet osoittavat, että Leino oli ollut nuoruuden suuri rakkaus, minkä takia häntä piti vastustaa. Myös toisen maailmansodan jälkeen debytoineet modernistit näkivät Leinon oman tuotantonsa vastakohtana. Ja kun useat tutkijat myötäilivät näitä kirjallisuuskäsityksiä, myöskään akateemisella taholla ei Leino-tutkimukselle ole riittänyt kannustajia.

Yhä edelleen paras Leinon elämää käsittelevä teos on hänen rakastettunsa ja aikalaisensa (->) L. Onervan 1930-luvulla kirjoittama Leino-biografia. Sen vahvuus on voimakkaassa myötäelämisessä ja intiimissä runoilijan tuntemisessa. Sen heikkous on samoissa asioissa. Onerva kirjoittaa samalla oman elämänsä historiaa ja jättää häikäilemättä pois sellaiset Leinon elämän henkilöt, jotka hän itse koki kilpailijoikseen. Syntyi dramaattinen ja aukkoinen tarina nerosta, joka heijasti loistavasti vuosisadan vaihteen taide- ja taiteilijaihannetta. Ajan taiteilijat olivat universaalineroja, eivät erikoistujia.

Armas Einar Leopold Lönnbohm syntyi Paltamon Paltaniemessä Hövelön talossa 6.7.1878 vanhemman komissionimaanmittarin Anders Lönnbohmin ja hänen vaimonsa Anna Emilian seitsemäntenä ja nuorimpana poikana. Kaikkiaan perheessä oli kymmenen lasta. Leinon isä kuului karjalaiseen Liperin Mustosten sukuun. Äidin vanhemmat olivat Sortavalan lähellä sijaitsevan Tuokslahden tilan omistaja kapteeni Karl Henrik Kyrenius, jonka suvussa oli sekä pappeja että sotilaita, ja käkisalmelaisen kruununvoudin ja everstin tytär Emilia Katharina Schwindt.

Nuorimman lapsen asema monilapsisessa perheessä oli erikoinen. Hänen lapsuutensa oli yksinäistä ja aikuisten ympäröimää. Jo varhain hänen tärkeimpiä seuralaisiaan olivat kirjat ja oma mielikuvitusmaailma. Hänestä tuli varhaisvanha lapsi, jonka veli (->) Kasimir Leino oli jo merkittävä suomalainen kulttuurivaikuttaja. Kasimir Leinolla oli edessään suuri tulevaisuus. Se muuttui kuitenkin traagiseksi kohtaloksi, jonka Eino nuorempana veljenä oman suuruutensa aikana eli läheltä.

Leinon elämänasenteeseen ja tuotantoon vaikutti syvästi isän varhaisen kuoleman aiheuttama syvä yksinäisyyden ja orpouden tunne. Isä kuoli 1890 ja äiti Leinon ylioppilaaksitulon vuonna 1895. Äidin kuolema jätti häneen emotionaalisen repeämän, jota mikään myöhempi rakkaussuhde ei pystynyt täyttämään.

Irrallisuus oli Leinon voimakkaimpia elämänasenteita. Levoton siirtyminen paikasta ja asunnosta toiseen jatkui koko hänen elämänsä ajan alkaen koulukotien ja -kaupunkien tiheästä vaihtumisesta. Koulunkäyntinsä hän aloitti Kajaanissa, siirtyi sieltä Oulun lyseoon ja edelleen veljensä (->) O. A. F. Lönnbohmin luokse Hämeenlinnaan ja Hämeenlinnan lyseoon, josta hän valmistui ylioppilaaksi 16-vuotiaana.

Vaikka Leino oli muita nuorempi, hän oli itseoikeutettu henkinen johtaja. Hän oli koulun lehden Vasaman päätoimittaja ja luokkansa kirjallinen vaikuttaja, joka jo lukioluokilla suomensi (->) J. L. Runebergin tuotantoa. Koulutoveri J. E. Zidbäck kiteyttää nuoren Leinon sosiaalisen aseman seuraavasti: "Hän osasi merkillisesti seurustella tovereidensa kanssa ja oli kuin kala vedessä sellaistenkin joukossa, joilla ei oikeastaan ollut mitään henkistä heimolaisuutta hänen kanssaan." Saman todistuksen Leinosta ovat sittemmin antaneet monet hänen tielleen sattuneet.

Leino aloitti ylioppilasvuotenaan opinnot Helsingissä Aleksanterin yliopistossa, mutta kirjallinen maailma imaisi nopeasti nuoren monilahjakkuuden. Opinnot jäivät, ja hän julkaisi jo 1896 kaksi runokokoelmaa, Maaliskuun lauluja ja Tarinan suuresta tammesta. Leino oli ahne, mikään ei tuntunut riittävän. Runoteokset seurasivat tiheässä tahdissa, ja samalla hän otti haltuunsa kirjallisen alueen toisensa jälkeen.

Täytettyään juuri 20 vuotta hän perusti kirjallisessa elämässä näkyvästi vaikuttavan veljensä, runoilijan, kriitikon ja teatterinjohtajan Kasimir Leinon kanssa aikakauslehden nimeltä Nykyaika. Lehti oli ainoalaatuinen silloisessa suomalaisessa kulttuurielämässä. Sitä ei perustettu ajamaan kieli- tai kansallisuusasiaa, ei myöskään mitään varsinaista kirjallista ohjelmaa. Sen päämäärä oli olla kansainvälinen, kaikkea kulttuuri- ja taide-elämää esittelevä, analysoiva ja kommentoiva lehti. Se välitti tuoreimmat uutiset ulkomailta. Tavoite oli kunnianhimoinen ja tulos korkeatasoinen, mutta tämä ei ole koskaan taannut lehdelle pitkää ikää Suomessa. Lehti lopetettiin vuoden ilmestymisen jälkeen, ja Leino-veljekset jäivät maksamaan velkojaan.

21-vuotiaana Eino Leinosta tuli 1899 Päivälehden kulttuuriavustaja ja 1904 lehden seuraajan Helsingin Sanomien vakinainen teatterikriitikko, joka tarttui kaikkeen uudistajan innolla. Suomalainen Teatteri, fennomaanien lempilapsi, joutui ennennäkemättömän rajumyrskyn kouriin. Nuori teatterikriitikko ei tuntenut sääliä Suomalaista Teatteria vuodesta 1872 johtanutta ja sen perustanutta (->) Kaarlo Bergbomia kohtaan. Kritiikit olivat joskus tahallisen kärjekkäitä, mutta Leinon yleinen näkemys siitä, miten suomalaista teatteria olisi kehitettävä, on osoittautunut oikeaan osuvaksi.

Suuren yleisön tietoisuuteen Leinon nimi iskostui lopullisesti 1904 hänen ryhtyessään Helsingin Sanomien vakinaiseksi pakinoitsijaksi. Pakinoitsijan syntyminen merkitsi kulttuurikriitikko Leinon astumista näyttämölle. Ilman suurtakaan kunnioitusta hän käsitteli sekä taiteellisia että tieteellisiä auktoriteetteja. Iskunsa saivat niin kirjailijat, poliitikot kuin yliopistomiehetkin. Leinoon oli vaikea enää suhtautua neutraalisti. Oli monia, jotka kokivat hänet vahvana vastustajana. Leinosta tuli mitä suurimmassa määrin julkisuuden henkilö.

Leinon runouden varhaistuotannon suuria innoittajia olivat Kalevala ja suomalainen myyttinen runous. Tältä osin hän liittyi ajan taidevirtaukseen, ja hänestä tuli kirjallisuudessa kansallisen uusromantiikan ensimmäinen ja merkittävin muotoilija. Loistavin esimerkki hänen moderneja myyttejä luovasta mielikuvituksestaan on 1903 ilmestynyt kokoelma Helkavirsiä, jossa hän on tavoittanut uudenlaisen, häikäisevän synteesin suomalaisesta kansanrunoudesta ja uusimmista eurooppalaisista kirjallisista virikkeistä. Helkavirsissä modernin ihmisen tunteet, tuntemukset ja älylliset spekulaatiot yhdistyvät syvään ja ikiaikaiseen myyttiseen tietoisuuteen. Hämmentävimmäksi koettiin runojen uudenlainen, kaikesta selittämisestä vapautunut kuvallisuus, joka koskettaa ihmisen psyyken hienoimpia, arimpia ja vaarallisimpia kerroksia. Tuo uusi oli niin häikäisevää, että se sokaisi suurimman osan kriitikkokuntaa. Vain harvat ymmärsivät tuoreeltaan runokokoelman merkityksen.

Helkavirsiä on monessa suhteessa avain Leinon tuotantoon. Taistelu vapaudesta ja totuuden löytämisen problematiikka lävistävät jokaisen runon. Yhä uudelleen yksilö asetetaan elämän peruskysymysten eteen. Mikä on hänen suhteensa kuolemaan, rakkauteen, muihin ihmisiin? Mihin saakka hän voi ulottaa yksilölliset vaatimuksensa itseään toteuttaessaan muita loukkaamatta?

Helkavirret ovat Leinon elämän kiihkeimmän ja myös lyhyen porvarillisen kauden alku. Leino oli rakastunut 1902 eksoottisen kauniiseen ja verevään vuokraemäntänsä tyttäreen Freya Schoultziin, joka oli kielenkääntäjä ja kauppakirjeenvaihtaja. Rakkaus piti luovan vireen korkealla. Vuosi 1905 oli kiihkeän elämisen ja luomisen aikaa. Leino julkaisi runokokoelman Talvi-yö, joka merkitsi uutta voittoa ja näyttöä hänen väsymättömästä kyvystään nopeaan uudistumiseen. Talvi-yö on myös teos rakastetulle Freyalle, jonka kanssa Leino vietti häänsä 10.9.1905. Leino perusti ensimmäisen kotinsa porvarillisesti suureen merenrantahuoneistoon, ja seuraavan vuoden joulukuussa perheeseen syntyi tytär Eya Helka, joka jäi Leinon ainoaksi lapseksi.

Avioliiton solmimisen ja Talvi-yö-kokoelman lisäksi Leino julkaisi samana vuonna proosateoksen Päivä Helsingissä, näytelmät Väinämöisen kosinta, Hiiden miekka, Pentti Pääkkönen, Lydian kuningas ja Meiram. Lisäksi hän julkaisi 110 pakinaa nimimerkillä Teemu. Ajan poliittinen tilanne dramaattisine tapahtumineen syötti materiaalia yllin kyllin pakinoitsijan muokattavaksi. Venäjän vallankumouksellisten toiminta voimistui ja huipentui syksyllä 1905 suurlakoksi. Valtaosa vuoden 1905 pakinoista liittyy tavalla tai toisella poliittiseen taisteluun. Kohteina olivat erityisesti venäläinen sortovalta ja suomettarelainen myöntyväisyyspolitiikka. Leino oli selväpiirteinen nuorsuomalainen ja passiivisen vastarinnan kannattaja.

Vakiintunut elämä teki toisaalta mahdolliseksi ja toisaalta myös pakotti runoilijan proosan puolelle. Vuonna 1906 alkoi ilmestyä Teemun pakinoiden maailmaan liittyvä routavuositrilogia Tuomas Vitikka (1906), Jaana Rönty (1907) ja Olli Suurpää (1908). Lomittain trilogian kanssa ilmestyi myös näytelmätrilogia Lalli (1907), Maunu Tavast (1908) ja Tuomas-piispa (1909). Tuotteliaisuuden kruunasivat vielä runokokoelma Halla (1908) ja runosuomennosvalikoima Maailman kannel sekä J. W. Goethen Iphigeneia Tauriissa -näytelmän suomennos.

Perheidylliä kesti vain lyhyen ajan. Leinon oli mahdotonta tottua porvarilliseen elämään, ja jo keväällä 1908 puolisoiden tiet erosivat. Koskaan myöhemminkään Leino ei onnistunut luomaan pysyvää suhdetta tai kiinteää kotia. Kuvaavaa hänen koko elämälleen oli, että hän jätti toistuvasti kaiken ja vain oleellisin kulki mukana, kuten hän kirjoitti ystävälleen (->) Otto Manniselle 1.7.1908: "Jätin kaikki, paitsi kirjastoani ja papereitani, ja poistuin kapsäkki kainalossa."

Suuri suru ja syyllisyydentunto tyttären hylkäämisestä seurasivat Leinoa koko elämän ajan. Parhaansa mukaan hän yritti järjestää tyttärensä hoitoa, sillä kaikkina aikoina myöskään hänen entinen vaimonsa ei ottanut lapsesta vastuuta. Tapaamiset jäivät kuitenkin vähäisiksi, eikä taloudellinen tukikaan ollut aina luotettavaa.

Monessa Leinon sisaruksessa oli henkistä heikkoutta ja uupumusta. Leino itse koki ajoittain raskaana taakkana oman psyykkisen rakenteensa. Seurallisen ja briljantin keskustelijan rinnalla eli oman erilaisuutensa, ihmiskammon ja ajoittain jopa ihmisinhon syövereihin joutuva runoilija. Tyttärensä kohtalon hän sitoi suvun raskaaseen perintöön ja pelkäsi tämän sortuvan liian aikaisin. Eya Helka Leino kuoli kuitenkin vasta yli 80-vuotiaana 1987. Hänellä ei ollut jälkeläisiä.

Leinon avioeroa joudutti epäilemättä se, että hän oli tavannut jo avioliittonsa solmimisen aikoihin L. Onervan. Heidän välilleen syttyi Leinon kuolemaan saakka kestänyt suhde, joka alkoi rajuna ja osittain molempia kuluttavana intohimona ja tyyntyi sitten vähitellen ystävyydeksi.

Onervan ja Leinon yhteinen Rooman-vuosi 1908 - 1909 oli kuohuttava skandaali siksi, etteivät rakastavaiset salanneet suhdettaan, vaikka molempien avioliitto oli vielä voimassa. Suuresta intohimosta ei kuitenkaan koskaan tullut avioliittoa. Kumpikin oli siihen liian levoton, samoin liian kykenemätön ottamaan vastuuta toinen toisestaan. Kahden poikkeusihmisen liitto oli mahdottomuus. Kumpikin etsi ehdotonta ihailua ja palvontaa, jota he vain ajoittain saattoivat toisilleen antaa. Molemmat avioituivat myöhemmin samana vuonna 1913, Leino kapellimestari (->) Robert Kajanuksen harpputaiteilijatyttären Aino Kajanuksen kanssa ja L. Onerva nuoren säveltäjän (->) Leevi Madetojan kanssa. Onervan avioliitto kesti Madetojan kuolemaan saakka. Leino solmi vielä 1921 lyhyen avioliiton, joka oli alun pitäen tuomittu epäonnistumaan ja oli vain kahden epätoivoisen ihmisen kuvitelma yhteisyyden mahdollisuudesta.

Lähtiessään 1908 Euroopan-matkalle Leino kuvitteli jättävänsä Suomen lopullisesti. Maanpakolaisuutta kesti kuitenkin vain seuraavan vuoden kevääseen, jolloin hän jälleen otti näkyvästi paikkansa suomalaisessa kulttuurielämässä. Lehtien palstat täyttyivät Leinon kärjekkäistä runoista ja kirjoituksista; entiset ystävät, nykyiset kirjalliset viholliset, saivat pilakuvansa näytelmässä Maan parhaat (1911), josta ei ole vaikea tunnistaa suomettarelaisia kirjailijoita (->) Maila Talviota ja (->) V. A. Koskenniemeä. Seurasi myös uusi neljän romaanin sarja modernista kapitalistisesta maailmasta, jossa taide ja henkiset arvot jauhautuvat rikki: Työn orja, Rahan orja, Naisen orja ja Onnen orja (1911 - 1913).

Leinoa ei tuntunut voivan pysäyttää mikään. Talouttaan tasapainottaakseen hän järjesti 1912 kirjallisen kiertueen eri puolille Suomea. Siitä tuli menestys, mutta rahaa se ei tuottanut. Vähemmän menestyksellinen oli hänen suurisuuntainen Helkanäyttämö-ideansa (1912). Yleisö ei ollut valmis hänen Kalevala-dramatisoinnilleen, jota esitettiin pari kertaa Seurasaaressa ulkoilmanäytäntöinä. Kirjalliset kiertueet loppuivat 1915, kun näyttelijä (->) Aarne Orjatsalon kanssa tehty kiertue päättyi nolosti, kuten L. Onerva on kertonut: "Leino palaa Helsinkiin kolmannessa luokassa, yksin murjottaen, nurpalla nokin, tyhjin kukkaroin ja tyhjin matkalaukuin, kadotettuaan tällä retkellä monet uudet frakkiliivinsä ja frakkipaitansa ja sensemmoiset irralliset juhlakapistukset."

Leinosta tuli yhä tutumpi vieras ravintoloissa. Luova työ vaati entistä enemmän kiihoketta. Hän tuhlasi voimiaan suruttomasti. Tekeillä oli vaativa Danten Jumalaisen näytelmän suomennos. Ja vielä kerran hän sekaantui myös lehtihankkeeseen. Vuoden 1915 lopulla perustettiin aikakauslehti Sunnuntai, jonka päätoimittajana hän toimi lehden ilmestymisen ajan, vuoteen 1918. Lehden ohjelma oli yleishumanistinen, ja sen tukijäsenten joukossa oli henkilöitä kaikista poliittisista ja maailmankatsomuksellisista ryhmittymistä. Mukana oli myös teosofeja, jotka myöhemmin ovat mielellään nähneet Leinossa tulkkinsa.

Sunnuntain toimituksesta tuli Leinon koti. Siellä syntyivät myös nopeassa tahdissa hänen teoksensa. Hän viimeisteli Helkavirsien toisen sarjan (1916) ja kirjoitti filosofis-esteettisen proosateoksensa Alla kasvon Kaikkivallan (1917). Lisäksi hän kirjoitti eläintarinoitaan, joista Mesikämmen ilmestyi 1914, sitten Musti 1916 ja Ahven ja kultakalat 1918.

Entiseen tapaan Leinon hurjaa tuotteliaisuutta siivitti nytkin suuri intohimo. Rakkaus virolaisen tutkijan, sittemmin diplomaatin puolisoon, kirjailija (->) Aino Kallakseen oli sekin epätoivoinen, kuten Leinon rakkaudet yleensä. Se oli vielä suurempi skandaali kuin suhde Onervaan. Rakkaussuhde kesti vuodesta 1916 vuoteen 1919. Sen kirjallisia muistomerkkejä ovat Leinon runokokoelma Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja (1918), Kallaksen päiväkirjamuistiinpanot sekä Leinon säilyneet kirjeet Aino Kallakselle. Leino sai ihailla mielin määrin, mutta nytkin hän oli rakastunut väärään naiseen.

Vielä enemmän kuin rakkaus Aino Kallakseen Leinon elämään vaikutti kansalaissota. Nuorsuomalaisena pakinoitsijana Leino oli ollut vuosikaudet kannustamassa suomalaisia itsenäiseen politiikkaan, joten itsenäisyyden saavuttamisen jälkeinen kansalaissota oli hänelle isku, josta hän ei koskaan lopullisesti toipunut. Leino oleskeli sodan ajan punaisten valtaamassa Helsingissä ja yritti kuumeisesti selvittää tapahtumien kulkua erikielisistä lehdistä ja haastattelemalla kaupungissa asuvia venäläisiä. Tilannetta vaikeutti se, että Leino ymmärsi - eikä ymmärtänyt - kumpaakin puolta. Valkoisissa hän kuitenkin lopulta näki eurooppalaisen kulttuurin puolustajat. Sodan jälkeen erilaiset kunnianosoitusrunot ilmestyivät Leinon tuotantoon. Ennen niin kriittinen tarkkailija teki kunniaa oikealle ja vasemmalle.

Elämä muuttui yhä vaikeammaksi niin henkisesti kuin fyysisestikin. Pitkät ajat kuluivat sairaalassa, mutta terveempinä päivinä tuttavat kohtasivat entisen ideoita pursuavan Leinon. Syntyneet runokokoelmat ovat paluuta vanhoihin teemoihin. Viimeiseksi taiteelliseksi huipuksi jäi muistelmasarjan ensimmäiseksi osaksi tarkoitettu Elämäni kuvakirja (1925).

Vaikka Eino Leino kuollessaan Nuppulinnan Riitahuhdassa 10.1.1926 oli vasta 47-vuotias, hänen elämänsä oli valmis. Hän oli julkaissut ensimmäisen runonsa jo 12-vuotiaana Hämeen Sanomissa, ja hänen luovaa kauttaan oli kestänyt 35 vuotta. Tuona aikana hän oli julkaissut yli 80 alkuperäisteosta, suuren määrän arvosteluja, esseitä, sanomalehtikirjoituksia ja pakinoita. Lisäksi tulevat vielä mittavat käännöstyöt.

Leinon hyvä ystävä (->) Bertel Gripenberg on luonnehtinut suomalaisen kirjallisuuden valovoimaisinta runoilijaa seuraavasti: "Niin - Eino Leino - ehkä hän oli ainoa suomalainen kirjailija, jota todella voi sanoa neroksi, jos nerolla tarkoitetaan hänen henkensä aina tulvivaa rikkautta, hänen ajatustensa lakkaamatonta lentoa, hänen monipuolisuuttaan ja hänen vaivatonta työkykyänsä taikka työn halua."

Eino Leino haudattiin valtion kustannuksella. Hänen kustantajansa rupesi julkaisemaan 16-osaista Koottujen teosten laitosta. Ikuinen ystävä L. Onerva ryhtyi kirjoittamaan elämäkertaa, ja patsashankekin oli pian vireillä. Patsas paljastettiin Helsingin Esplanadin puistossa 1953. Eino Leinon syntymäpäivä 6.7. nimitettiin 1990-luvulla Runon ja suven päiväksi, ja se on vakiintunut liputuspäivä.