Aleksanteri I (1777 - 1825)

Venäjän keisari, Suomen suuriruhtinas

Helsingin yliopistomuseo Arppeanum.

Keisari Aleksanteri I:n maailmanhistoriallinen merkitys perustuu etenkin siihen, että hän joutui Napoleonin tärkeimmäksi vastapelaajaksi 1800-luvun alun murrosvaiheessa. Tähän yhteyteen kuuluu myös Suomen irrottaminen Ruotsin valtakunnasta ja liittäminen Venäjään. Keisarin henkilökohtainen linja vaikutti olennaisesti Suomen muodostamiseen ja vakiinnuttamiseen erilliseksi valtioksi. Suomessa Aleksanteri I saikin oikeutetusti Suomen valtion ja sen puitteisiin hahmottuneen Suomen kansakunnan perustajan maineen.

Aleksanteri I syntyi 23.12.1777 kello 10.45 Pietarissa perintöruhtinas-suuriruhtinas Paul Petrovitshin, tulevan keisari (->) Paavali I:n, ja suuriruhtinatar (->) Maria Feodorovnan esikoisena. Vähän yli vuotta myöhemmin syntyi suuriruhtinas (->) Konstantin Pavlovitsh, josta tuli Puolan varakuningas, sitten kuusi tytärtä ja 1796 suuriruhtinas (-> Nikolai I) Nikolai Pavlovitsh, joka 1825 seurasi Aleksanteri I:tä Venäjän keisarikunnan valtaistuimella. Nuorten suuriruhtinaiden Venäjän hallitsijahuoneen traditiossa uudenlaiset nimet Aleksandr ja Konstantin on yhdistetty (->) Katariina II:n ja hänen keskeisen luottamusmiehensä ruhtinas Grigori Potemkinin "kreikkalaiseen projektiin", Venäjän pyrkimykseen Krimille ja sitten Konstantinopoliin. Katariina Suuri kirjoittikin kaksi päivää monsieur Alexandren syntymän jälkeen paroni Melchior Grimmille "nimen vaikutuksesta mieheensä". Samalla hän toivoi kaivatulle pojanpojalleen kumminlahjaksi "luonnollisuutta, hieman luonnollisuutta - kokemus antaa kyllä muun".

Aleksanteri ja Konstantin saivat huolellisen kasvatuksen kokonaan isoäitinsä johdolla. Ensimmäisen lastenhoitajansa rouva Gesslerin hoivissa suuriruhtinas oppi ensimmäisenä kielenään englantia. Varsinaisesti hän opiskeli ranskaksi, etenkin yleissivistäviä aineita, historiaa ja valtiotietoa, ja sotilaskasvatuksen kautta hän oppi venäjän ja saksan. Aleksanteri oli lapsena päivittäin isoäitinsä kanssa, joka itse kirjoitti pojanpoikiaan varten aapisen ja Venäjän historian oppikirjan. Sekä henkisesti että ruumiillisesti hyvin ja varhain kehittynyt Aleksanteri sai kuusivuotiaana veljensä kanssa opettajakseen kenraali N. Saltykovin ja samaan aikaan ranskanopettajaksi sveitsiläisen, paroni Grimmin suositteleman F. C. La Harpen, josta pian tuli suuriruhtinaiden pääopettaja.

Aleksanteri kiintyi opettajaansa syvästi ja todisti usein myöhemminkin, että kaikki minkä hän osasi ja kaikki minkä arvoinen hän ehkä oli, oli La Harpen ansiota. La Harpen kasvatusohjelma keskittyi laajaan yleissivistykseen ja historian kautta opetettuun moraaliin ja valtio-oppiin roomalais-tasavaltalaisessa hengessä, mielivaltaa, yksinvaltaa ja maaorjuutta vastaan rehellisyyden ja oikeamielisyyden puolesta. Käytännössä tämä ohjelma suuntautui privilegioyhteiskuntaa ja siten etenkin aatelin erioikeuksia vastaan, ja näin ollen myös La Harpen myöhempi vaikutus tuli tärkeäksi. Kun nimittäin keisari Paavali oli karkottanut "jakobiini"-La Harpen Venäjältä, tämä toimi Sveitsin ja Ranskan politiikassa mutta palasi Venäjälle vakuuttuneena siitä, etteivät teoreettisesti kauniit tasavaltalaiset periaatteet olleetkaan käytännössä toteuttamiskelpoisia; La Harpe varoitti tässä myöhemmässä vaiheessaan varsinkin liiasta liberalismista ja parlamenteista.

Aleksanteri joutui hankalaan tilanteeseen dominoivan isoäitinsä ja omien vanhempiensa välissä; vanhemmat saivat aluksi tavata poikiaan vain harvoin. Myöhemmin Aleksanteri sai tasapainoilla Pietarissa asuvan isoäitinsä ja Hatsinassa oleskelevan kruununperillis-suuriruhtinasparin vastakkaisten mielipiteiden välillä; tämän on arveltu vaikuttaneen kielteisesti hänen luonteeseensa, vaikka se tietysti myös opetti häntä. Ikätoveriensa kanssa hän tuli hyvin toimeen fyysisen ja henkisen kehityksen jatkuessa harvinaisen suotuisasti. "Minä ennustan, että hänellä tulee olemaan yksi suuri vaara, nimittäin - naiset, he tulevat ahdistamaan häntä, sillä hänellä on ulkonäkö, joka panee kaikki liikkeeseen", keisarinna Katariina kirjoitti 12 - 13-vuotiaasta Aleksanterista.

Keisarinna joudutti myös Aleksanterin avioliiton solmimista ja "tilasi" sitä varten Badenin markkreivin kaksi tytärtä Pietariin. Suuriruhtinas mieltyi sisaruksista vanhempaan Louiseen ja tämä häneen. Avioliitto solmittiin 1793, ja uusi suuriruhtinatar sai ortodoksisen nimen (->) Elisabet Aleksejevna. Myös suuriruhtinatar opiskeli historiaa ja valtiollisia aineita ja seurasi sitten kiinteäsi Napoleonin sodan tapahtumia osallistuen aktiivisesti sodasta kärsivien hoidon järjestämiseen. Hänen elämäänsä varjostivat hankala suhde puolison äitiin ja Aleksanterin välillä laajat ja intensiiviset muut rakkaussuhteet. Vaatimaton Elisabet säilytti silti vakavan ja tasapainoisen mielenlaatunsa, josta todistavat hänen äidilleen kirjoittamansa noin tuhat säilynyttä kirjettä. Suomen historiaan keisarinna Elisabetin elämä ei liittynyt muutoin kuin että hän matkusti 1802 Venäjällä olevan sisarensa kanssa Venäjän ja Ruotsin silloiselle rajalle Ahvenkoskelle tapaamaan kolmatta sisarta, Ruotsin kuningatarta (->) Fredrikaa.

Maaliskuussa 1801 oikullinen sotilaskeisari Paavali I murhattiin hieman yli neljä vuotta kestäneen hallituskauden jälkeen; tämä jätti syvät jälkensä 23-vuotiaana valtaistuimelle astuneeseen Aleksanteriin. Huolimatta jyrkästä luonteestaan Paavali I oli sekä sisä- että ulkopolitiikassa tehnyt tärkeitä ratkaisuja: ensiaskeleita maaorjuuden lakkauttamiseksi ja aktiivista politiikkaa Välimeren alueella. Keisarin "paradomania" (mieltymys sotilasparaateihin) oli tähdännyt kaikkine liiallisuuksineen Venäjän armeijan ja sen koulutuksen tehostamiseen. Sen eräänä taustatekijänä oli pyrkimys aatelin vallan rajoittamiseen. Paavali I oli sitoutunut myös salamurhatun isänsä (->) Pietari III:n muistoon ja tämän - sittemmin tutkimuksessa korostettujen - reformien linjaan sekä kaihtanut äitinsä riippuvuutta ylhäisaatelista.

Aleksanteri I aloitti hallituskautensa suurten hallinnollisten reformien (ministeriöiden perustamisen) ja vielä suurempien reformisuunnitelmien merkeissä. Uudistuspolitiikka sai kiinteyttä ja jatkuvuutta (->) Mihail Speranskin tultua valtiosihteeriksi ja pian keisarin lähimmäksi avustajaksi 1806. Alhaissyntyinen Speranski pyrki siirtämään Venäjälle Ranskan uudistuksia, joista Napoleonin Code civil ja virkakarriäärin sitominen opintoihin ja todellisiin kykyihin syntyperän ja virkaiän sijasta olivat tärkeimpiä. Tämä tendenssi vastasi Aleksanterin "laharpelaisen" reformikauden tavoitteita, jotka tähtäsivät Venäjän kehittämiseen laki- ja oikeusyhteiskunnaksi, etuoikeuksien rajoittamiseen ja hallintokoneiston tehostamiseen. Aleksanteri I:n aika oli Venäjällä suurta oppilaitosten ja etenkin yliopistojen perustamisen ja uudistamisen kautta, ja määrätietoisella ulkomaisen kirjallisuuden tuonnilla ja matkustamisen vapauttamisella keisari pyrki tuomaan valtakuntaansa tehottomuutta, mielivaltaa ja korruptiota korjaavia sivistysvirikkeitä. Hänen hallituskaudellaan myös ranskan kielen käyttö levisi entistä paljon laajemmalle.

Aleksanteri I:n hallituskauden alkuvuodet olivat rauhan aikaa, mutta 1804 tilanne kiristyi. Ranskan ekspansio Välimerelle herätti Venäjän vastustusta samalla kun Enghienin herttuan murha nosti Napoleonin- ja Ranskan-vastaisen monarkistis-legitimistisen vihamielisyyden aallon. Pietarissa solmittiin 1805 Venäjän ja Englannin, sitten myös Itävallan liitto, joka johti kolmanteen koalitiosotaan. Aleksanteri I osallistui siihen henkilökohtaisesti ja oli mukana Austerlitzin suuressa tappiossa 2.12.1805. Seuraavana vuonna Napoleon valtasi Pohjois-Saksan ja Itämeren rannikon sekä saapui lokakuussa Berliiniin ja joulukuussa Varsovaan. Alkuvuodesta 1807 käytiin suuria taisteluita, mutta kesäkuussa Napoleon voitti Venäjän ja Preussin ratkaisevassa Friedlandin taistelussa. Napoleon solmi rauhan Tilsitissä 7.7. Venäjän ja 9.7. Preussin kanssa.

Tilsitin rauhansopimus ja sen salainen liite kohdistuivat koko Eurooppaan. Ranskan tavoitteena oli Englannin lyöminen kauppasaarron avulla, ja siihen päätettiin pakottaa myös Portugali, Tanska ja Ruotsi, jonka itäosaan Suomeen nähden Venäjä sai Ranskan puolesta vapaat kädet. Kun Englanti tämän johdosta pommitti Kööpenhaminaa ja Ruotsi joutui luovuttamaan Taka-Pommerin alueensa Ranskalle, sota oli tullut Itämeren alueelle. Ruotsin kieltäydyttyä rikkomasta välejään Englannin kanssa ja liittymästä Venäjän-Ranskan liittokuntaan (niin kuin Tanska oli jo tehnyt) Venäjä aloitti sodan helmikuussa 1808 ja valtasi nopeasti Suomen Ahvenanmaata myöten sekä osan Pohjois-Ruotsia mutta kieltäytyi jatkamasta sotaa pitemmälle Ruotsiin Ranskan painostuksesta huolimatta. Haminan rauhassa 1809 Venäjä sai Ruotsilta jo valtauksen aikana erilliseksi Suomeksi muodostetut valtaamansa alueet, jotka olivat sille tärkeitä Pietarin puolustuksen vuoksi - englantilaiset sotalaivat nimittäin liikkuivat Itämerellä sodan edelleen jatkuessa. Jo hallituskautensa alussa Aleksanteri I oli liittänyt valtakuntaansa myös Georgian.

Aleksanteri I:n nopeasti vallatussa Suomessa omaksuma politiikka rakentui useille samaan suuntaan vaikuttaneille tekijöille. Sekä humanitäärisistä syistä että kansan parissa nousseen ja pitkään vaikuttaneen sissisodan laannuttamiseksi keisari takasi jo valloituksen alkuvaiheessa suomalaisille uskonnon, säätyerioikeuksien ja virkojen säilyttämisen sekä sen, ettei Suomessa toimeenpantaisi sellaista sotaväenottoa kuin Venäjällä. Edelleen keisari ilmoitti yhdistäneensä Suomen ainaiseksi Venäjän valtakuntaan ja edellytti suomalaisilta uskollisuudenvalaa. Suomessa ylemmät säädyt olivat jo ennen sotaa ihailleet Aleksanteri I:n uudistuspolitiikkaa (muun muassa Liivinmaalla), jonka vastakohtana nähtiin ahdasmielinen kuningas (->) Kustaa IV Adolf sensuuripolitiikkoineen. Sodan aikana Ruotsin sodanjohdon heikkous ja panostaminen valtakunnan länsi- ja eteläosan turvaamiseen Suomen sijasta vaikuttivat samaan suuntaan, mitä Suomessa olevan armeijan vetäytymistaktiikka osaltaan tuki. Suomen johtavissa piireissä nousikin nopeasti mieliala, joka tunnusti valloituksen tapahtuneeksi tosiasiaksi ja pyrki tältä pohjalta vaikuttamaan maan tulevan hallinnollisen aseman järjestämiseen.

Aleksanteri I:n päätettyä kutsua Suomen säädyt erityisille maapäiville Porvooseen maaliskuussa 1809 hänen henkilökohtainen panoksensa sai erityisen suuren poliittisen kantavuuden. Esiintymisellään, suopeutta ja humaanisuutta vakuuttavilla puheilla ja julistuskirjoilla, vaatimattomia kruunajaisia muistuttavilla seremonioilla sekä avokätisellä palkitsemispolitiikallaan keisari sai Suomen johtavat piirit ja pian myös kansan suuret joukot puolelleen, jopa ihastuksiin. Olennaista tässä oli Suomen asioiden ohjaaminen Speranskin johtoon. Sekä Speranskin nimitys että hänen toimintansa tähtäsivät Suomen vanhan hallintojärjestelmän kehittämiseen moderniin ja tehokkaampaan suuntaan.

Tässä politiikassa oli kaksi olennaista puolta. Yhtäältä perustettiin erityinen keskushallintoelin, Keisarillinen Suomen hallituskonselji (sittemmin senaatti) sekä joitakuita vanhoja ruotsalaisia keskusvirastoja vastaavia suomalaisia keskusvirastoja. Tuomioistuinlaitos säilyi ennallaan, paitsi että hallituskonselji tuli sen korkeimmaksi asteeksi. Suomen sisäistä hallintoa ei siis liitetty Venäjän tai Baltian maiden hallitusrakenteisiin. Suomelle tuli sitä vastoin oma hallintoelin hallitsijan luokse Pietariin, aluksi Suomen asiain komitea, sittemmin Keisarin Suomen kanslia eli valtiosihteerinvirasto. Päinvastoin kuin Puolalle perustettu vastaava elin, Suomen pientä ministeriötä tavallaan vastaava toimielin säilyi koko keisariajan ja lakkautettiin virallisesti vasta kesällä 1918. Olennaista järjestelyissä oli se, että Aleksanteri I määräsi vastoin kenraalien esitystä Suomen asiat esiteltäviksi suoraan keisarille. Keisari päätti 1812, että Viaporin vieressä olevasta Helsingistä rakennettaisiin Suomen suuriruhtinaskunnalle sen uutta asemaa ilmentävä ja korostava pääkaupunki (Turku oli väliaikaisena pääkaupunkina 1809 - 1819). Suunnittelu ja rakennustyöt aloitettiin valtioneuvos (->) Johan Albrecht Ehrenströmin ja arkkitehti (->) Carl Ludvig Engelin johdolla. Senaatti ja keskusvirastot muuttivat Helsinkiin 1819 ja yliopisto 1828.

Toisaalta Suomen kehittäminen tapahtui siten, että hallinnon ja valtiollis-kansallisen sivistyksen kannalta olennainen virkamiehistön ja papiston koulutus sai osakseen keisarin ja Speranskin erityishuomiota alusta alkaen. Turussa vuoteen 1827 toiminut kuninkaallinen akatemia muuttui keisarilliseksi yliopistoksi, jonka toiminta, rakenne ja olemus muuttuivat ratkaisevasti 1811 päätetyllä menosäännön kaksinkertaistamisella ja rakennuspolitiikalla. Yliopistosta tuli varakansleri piispa (->) Jacob Tengströmin johdolla - osittain jo Turun aikana ja varsinkin muiden hallintolaitosten perässä Helsinkiin siirrettynä - suuria etuja saavuttaneen uuden keisarillismielisen suomalaisuuden ja sen sävyttämän virkamiesihanteen olennainen tekijä.

Aleksanteri I:n henkilökuvaan kuuluu tärkeänä tekijänä hänen Memelin tapaamisella 1802 perustamansa syvällinen ystävyysliitto Preussin kuninkaan Friedrich Wilhelm III:n kanssa. Kuningas oli keisaria seitsemän vuotta vanhempi. Vuonna 1806 hallitsijat ja kuningatar Louise vannoivat Friedrich Suuren haudalla Potsdamissa ikuista ystävyyttä. Myöhemmin ystävyysliitto vahvistettiin keisarin nuoremman veljen suuriruhtinas (myöhemmin keisari) Nikolain ja kuningasparin tyttären prinsessa (-> Aleksandra Feodorovna) Charlotten ("Valkoinen Ruusu") avioliitolla. Aleksanteria kiinnosti Preussissa heti tappion jälkeen 1807 aloitettu määrätietoinen reformipolitiikka, jossa virkamieskasvatukseen ja yliopistolaitokseen kohdistui tärkeä huomio. Suomen oloissa tämä politiikka ilmeni siinä, että Speranskista tuli monien muiden tehtäviensä ohella myös Suomen yliopiston kansleri. Suomen hallintolaitosten perustaminen kytkettiin siten kiinteästi virkamieskasvatukseen ja sivistyneistön muodostamiseen, ja Turun keisarillisesta akatemiasta haluttiin tehdä "Saksan parhaiden yliopistojen veroinen".

Vuosina 1811 ja 1812 tehtiin tärkeitä Suomen suuriruhtinaskunnan asemaa koskevia ratkaisuja, joissa keisarin henkilökohtaisella panoksella oli ratkaiseva osuus. Yliopiston laajentaminen ja Helsingin pääkaupungiksi määrääminen lujittivat Suomea sisäisesti ja osoittivat hallituksen suuntaa. Vuodenvaihteessa 1811 - 1812 niin sanottu Vanha Suomi, Venäjän Ruotsilta vuosien 1721 ja 1743 rauhanteoissa Karjalassa saamat alueet, entiset Viipurin ja Käkisalmen läänit Kymijokea myöten, yhdistettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan. Tämän hankkeen keisari suunnitteli yhdessä läheiseksi neuvonantajakseen kutsumansa vapaaherra, sittemmin kreivi (->) Gustaf Mauritz Armfeltin kanssa, ja se oli yhteydessä jatkuvasti ajankohtaiseen kysymykseen maaorjuuden epäkohtien poistamisesta, johon pyrittiin saattamalla eri ryhmiä tai alueita maaorjajärjestelmän ulkopuolelle. "Vanhan Suomen" alueella lahjoitusmaakysymys kohtasi kuitenkin suuria vaikeuksia. Valtiosihteeri (->) Robert Henrik Rehbinder esitti 1824, että hankaluuksien ja liitoksen aiheuttaman vastustuksen vuoksi osa Karjalan kannaksesta palautettaisiin hallinnollisesti Venäjään, mutta keisari ei tässäkään asiassa tahtonut peruuttaa reformejaan, vaikkei katsonut voivansa myöskään jatkaa niitä pidemmälle.

Lahjoitusmaiden suhteessa, samoin kuin maapäivien koolle kutsumisessa 1809 ja Suomen hallintolaitosten muodostamisessa, keisari ajoi Speranskin kanssa maltillista reformipolitiikkaa. Suomen sinänsä monissa suhteissa vanhanaikainen lainsäädäntö säätyvaltiopäivineen säilytettiin, mutta niiden puitteissa harjoitettiin reformipolitiikkaa. Virkamiehistön reformoiminen ja sen sitominen yliopisto-opintoihin oli juuri Speranskin keskeisimpiä tavoitteita koko valtakunnassa.

Keisari oli sitonut koko Suomen uuden aseman järjestelyn Speranskiin, mutta tämän asema alkoi heiketä 1811, mikä johti erottamiseen 1812. Speranskin asema oli sidoksissa vain hänen kykyihinsä ja keisarin arvostukseen, mutta dominoivissa piireissä hänen ranskalaishenkinen reformipolitiikkansa herätti epäluuloja. Venäjän ja Ranskan suhteiden jatkuvasti huonontuessa (itse asiassa jo loppuvuodesta 1808 alkaen) ja kehittyessä 1811 kohti konfliktia Speranskia syytettiin salaisista yhteyksistä Ranskaan. Eräs Speranskin tärkeimpiä vastustajia oli 1811 Pietariin muuttanut ja keisarin luottamusmiehen asemaan päässyt G. M. Armfelt. Armfeltilla oli ratkaiseva merkitys siinä, että keisarin Suomen-politiikka jatkui ennallaan Speranskin erottamisen jälkeen, ja enin osa Speranskin muodollisistakin tehtävistä siirtyi Armfeltille.

Tärkein vuoden 1812 ratkaisuista oli liitto Ruotsin kanssa, jota solmimaan keisari saapui jo kolmannen kerran Suomeen, Turkuun. Napoleonin jo hyökättyä Venäjälle Ruotsi kruununprinssinsä Karl (XIV) Johanin johdolla sitoutui pysymään neutraalina. Tämä Ruotsin siitä lähtien noudattama politiikka, Suomen laskeminen Venäjän intressipiiriin ja revanssihankkeista luopuminen, rauhoitti Suomen sotilaallisesti lähes koko keisariajaksi. Sen sijaan Ruotsista leviävien poliittisten mielipiteiden kontrolli tuotti pariin otteeseen huolia Venäjälle. Sellainen vaihe alkoi vuoden 1817 jälkeisestä poliittisesta kuohunnasta lähinnä Saksassa ja Etelä-Euroopassa.

Napoleonin Venäjän-retki johti suuriin hävityksiin ja tappioihin Venäjällä, mutta samalla Venäjän kansainvälisen aseman huomattavaan vahvistumiseen. Yhdessä Preussin ja Ison-Britannian joukkojen kanssa Aleksanteri I marssi joukkoineen Pariisiin 1814 voitettuaan Napoleonin. Joukossa oli myös "Vanhasta Suomesta" kotoisin olevia upseereita ja miehistöä. Wienin kongressissa 1814 - 1815 Aleksanteri I esitti johtavaa osaa. Suomen yhdistämistä Venäjään ei enää otettu käsiteltäväksi tai vahvistettavaksi, kun Euroopan uusi valtiojärjestelmä lyötiin lukkoon. Napoleonin vastaisen sodan alkamisen jälkeen Aleksanteri I ei enää pitkään aikaan ehtinyt omistaa huomiota Suomen asioille, vaan hän oleskeli huomattavia aikoja ulkomailla sotatapahtumien ja kansainvälisten kongressien takia.

Aleksanteri I palasi 1819 Suomen asioihin kahdella tavalla: toisaalta hän salli valmisteltavan uutta säätykokousta, toisaalta hän teki kansansuosionsa kannalta merkittävän kiertomatkan Suomessa. Hän saapui Aunuksesta Sortavalaan, 22.8. Kuopioon ja sieltä Iisalmen kautta Oulunjärven rannalle, teki seikkailukkaan poikkeaman Kajaaniin ja matkusti sieltä Ouluun ja sitten Pohjanmaan rannikkoa pitkin ensin Turkuun ja sitten sieltä Tampereen kautta Hämeenlinnaan ja Parolaan, jossa hän tarkasti Suomen sotaväen, ja saapui Helsinkiin. Helsingissä hän saattoi erityisen tyytyväisenä tutustua Engelin ensimmäisiin valmistuneisiin suuriin rakennuksiin, kasarmiin, senaatin taloon ja kenraalikuvernöörin palatsiin.

Keisari palasi Pietariin 15.9. lähteäkseen hetimmiten Puolaan nopeasti kiristyneen poliittisen tilanteen vuoksi. Vuodesta 1819 tuli poliittisen kuohunnan vuosi, ja kaikkialla suurta huomiota herättäneen Venäjän palveluksessa olleen kirjailijan, valtioneuvos von Kotzebuen murha johti merkittäviin yleisen mielipiteen, lehdistönvapauden ja maapäivien valtuuksien rajoituksiin erityisesti Saksassa. Hankkeen johdossa oli kansleri, ruhtinas von Metternich, jota yhä voimakkaammat radikaaliset virtaukset Saksan akateemisessa maailmassa ja Italiassa huolestuttivat. Keisari Aleksanteri I yhtyi tähän politiikkaan, jonka tarkoituksena oli säilyttää Wienin kongressissa pystytetty eurooppalainen valtiojärjestelmä. Wienin kongressin edellyttämiä parlamentteja perustettiin Saksan valtioihin vielä 1819, ja tähän suuntaukseen liittyivät myös suunnitelmat Suomen maapäivien tekemisestä säännölliseksi instituutioksi ja erityisen perustuslain tai uuden hallitusmuodon säätämisestä Suomelle. Puolassa ja Saksassa noussut poliittinen oppositiohenki ja Espanjassa, Napolissa ja muualla Etelä-Euroopassa heti vuoden 1820 alussa puhjenneet kapinat johtivat maa- ja valtiopäivien vallan kaventamiseen monissa maissa sekä Suomea (ja Venäjää) koskevien suunnitelmien hautautumiseen. Puolassa sen sijaan valtiopäivät kutsuttiin koolle vielä 1825.

Tähän Aleksanteri I:n hallituskauden vaiheeseen liittyi myös hänen sotaministerinsä kreivi (->) Aleksei Araktshejevin toteuttama koko armeijaa koskeva reformitoiminta, joka merkitsi sotilaskurin tiukentamista ja erityisten sotilaskolonioiden perustamista Venäjän länsiosiin ja Pietarin lähelle (ei kuitenkaan Suomeen) vallankumouksellisen suuntauksen varalta. Tämä politiikka herätti vastustusta liberaaleissa aatelispiireissä, joissa jo tähän aikaan esiintyi konspiratorista poliittista toimintaa. Keisari lakkautti vapaamuurarijärjestön ja muut suljetut järjestöt, mutta hän ei ryhtynyt rankaisutoimiin liberaalismielisiä upseereita kohtaan, vaikka olikin ainakin jossakin määrin selvillä tulevien dekabristien hankkeista. Suomessa tämä ilmeni uuden, entistä kreivi (->) Fabian Steinheilia paljon tiukemman ja vaativamman kenraalikuvernöörin, kenraali (sittemmin kreivi) (->) Arseni Andrejevitsh Zakrewskij'n nimittämisenä 1824. Samoihin aikoihin tiukennettiin ulkomaille matkustamista ja ainakin periaatteessa myös lehdistön sensuuria. Yliopiston tiukempi kontrolloiminen tuli myös ajankohtaiseksi ja johti sittemmin yliopiston siirtoon senaatin ja virkakuntien valvontaan Helsinkiin. Yliopistossa oli etenkin 1819 - 1822 eräänlainen oppositiovaihe, joka liittyi kysymykseen ylioppilastutkinnossa ja muutenkin edellytettävään venäjän kielen taitoon. Se päättyi suhteellisen vaatimattomaan "puhdistus"operaatioon ja tengströmiläisen klassillispatrioottisen ja lojaalisen linjan voittoon.

Kun Zakrewskij'n sekä toisaalta senaatin ja valtiosihteeri Rehbinderin ja Pietarin Suomen asiain komitean välille syntyi erimielisyyttä asioiden esittelyjärjestyksestä ja ylipäänsä vallan painopisteestä, hallitsija pääosin asettui suomalaisten kannalle tai korosti päätöksessään, että asiasta (ortodoksisten suomalaisten oikeudesta päästä valtionvirkaan Suomessa) olisi periaatteessa pitänyt säätää maapäivillä. Zakrewskij oli saanut tehtäväkseen ylläpitää Suomen erityisasemaa, mutta erityisaseman määrittely eri hallintoinstanssien keskinäisiin kompetensseihin nähden jäi koko keisariajaksi riippuvaksi yleisistä suhdanteista ja kulloistenkin viran- ja tehtävänhaltijoiden poliittisesta painosta ja taitavuudesta. Keisarit pyrkivät yleensä, Aleksanteri I:stä lähtien, sovittelemaan näissä valtakiistoissa niin, ettei kumpikaan osapuoli joutuisi kärsimään suuria arvovaltatappioita.

Aleksanteri I:n henkilökohtaiseen kehitykseen vaikutti Napoleonin-vastaisen sodan päättymisestä alkaen uskonnollinen etsintä, kiinnostus mystillisiin virtauksiin ja myös luterilaisuuteen, mutta tässäkin hänen ratkaisujaan ohjasi mielialojen vaihtuminen ja dualismi sekä ratkaisujen lykkääminen. Lykkääminen koski myös vallanperimystä, josta keisari - jonka molemmat tyttäret olivat kuolleet aivan pieninä - ja hänen veljensä kruununperillinen, suuriruhtinas Konstantin Pavlovitsh olivat jo 1822 sopineet, että Aleksanteria seuraisi nuori suuriruhtinas Nikolai Pavlovitsh eikä Konstantin. Nikolai ei kuitenkaan ollut saanut tästä tietoa.

Keisari Aleksanteri ja keisarinna Elisabet olivat lähentyneet toisiaan vuosien 1824 ja 1825 aikana. Keisarin rakkaussuhteet muihin naisiin olivat päättyneet, ja hänen kreivitär Maria Naryshkinan kanssa saamansa kolme lasta olivat kuolleet. Keisaripari matkusti Krimille syyskuun alussa 1825 keisarinnan hermosairauden vuoksi; keisari matkusti nopeammin edeltä ja jätti useimpiin majapaikkoihin helliä kirjeitä odottamaan puolisoaan. Keisari teki Krimiltä joitakin matkoja mutta päätti pysyä siellä "ainakin uuteen vuoteen". Hän kuitenkin sairastui vakavasti ja kuoli 19.11. / 1.12.1825 Taganrogissa Krimillä. Keisarinna Elisabet kuoli matkalla Krimiltä Pietariin toukokuussa 1826.

Aleksanteri I:n kuolemaan liittyy piirteitä, joiden perusteella on arveltu, ettei hän olisikaan kuollut vaan paennut sairautensa varjolla ja elänyt loppuelämänsä munkkina. Keisari oli joskus viitannut mahdollisuuteen saada elää tuntemattomana kansan joukossa, ja oli ilmeistä, että Aleksanteri I oli politiikassaan todellisessa ratkaisemattomassa ongelmatilanteessa. Pietarista lähtiessään hän oli puhunut historioitsija Nikolai Karamzinin kanssa perustuslain antamisesta, ja Karamzin oli edellyttänyt häneltä vielä pitkää hallituskautta reformien takia. Raportit tulevien dekabristien toiminnasta askarruttivat Aleksanteria, ja hän myönsi niiden olevan sopusoinnussa hänen vanhojen ja häntä edelleen velvoittavien periaatteittensa kanssa. Toisaalta sitoutuminen vallankumouksen vastaiseen rintamaan koko Euroopassa, epäilykset (väistämättä aatelisvaltaiseen) parlamentaariseen järjestelmään siirtymisestä sekä konservatiivien tyytymättömyys syvällisiin reformeihin estivät häntä ryhtymästä toteuttamaan uudistushankkeita. Ristiriita ei tulisi ratkeamaan vaan säilyisi hänen ongelmanaan. Myös uskonnollinen ja mystillinen viehtymys puhuivat vetäytymisen puolesta.

Kaksi seikkaa on vahvistanut hypoteesia Aleksanterin luopumisesta: yhtäältä se, että Taganrogista Pietariin tuotu ja siellä haudattu arkku osoittautui myöhemmin tyhjäksi, toisaalta se, että Siperiassa kuoli 1860-luvulla munkki Fjodor Kuzmin, jonka puheista ilmeni, että hän tunsi läheisesti vuosisadan alkupuolen hallitsijoita ja valtiomiehiä ja jonka tavat osoittivat hänen olleen peräisin korkeista piireistä. Munkki olisi ikänsä ja näkönsä puolesta voinut olla Aleksanteri I. Jos vetäytyminen todella tapahtui, on selvää, ettei sitä ole voitu tai saatu mainita missään asiakirjoissa tai muissa lähteissä. I. K. Schilder, joka on kirjoittanut perusteellisimman elämäkerran Aleksanteri I:stä, on kallistunut vetäytymishypoteesin kannalle, mutta muut tutkijat ovat epäilleet sitä. Ainakaan keisarinna tai kukaan muukaan viimeisten päivien läheinen ei viittaa mihinkään sellaiseen. Keisarinnan kirjeet ja henkilääkäri Wylien päiväkirja ovatkin vahvimpia todisteita todellisen kuoleman puolesta.

Keisari Aleksanteri I:n henkilökohtaiset ominaisuudet, hänen tunnustettu hyvyytensä ja hyväntahtoisuutensa ja hänen hallituskautensa sisäiset ja ulkonaiset saavutukset saivat suuren merkityksen sekä Venäjällä että Suomessa uuden humaanin aikakauden merkkinä. Venäjällä Aleksanterin henkilö ja hallituskausi merkitsivät hallitsijahuoneeseen ja hoviin liittyneiden oikullisten vaihteluiden ja intrigien vaiheen päättymistä ja sivistyneen eurooppalaisen periodin alkamista. Suomessa keisarin henkilökohtainen vaikutusvalta ja viehätysvoima vaikuttivat ratkaisevasti uuden valtioyhteyden kivuttomaan vakiintumiseen ja lujittumiseen. Luonteensa heikoista piirteistä huolimatta Aleksanteri I onnistui hallituskautenaan jotenkin sovittamaan sisäisten reformien vaatimusten paineen ja Euroopan yleisen poliittisen järjestelmän ylläpitämiseen liittyneet vaatimukset, mutta näiden pyrkimysten ristiriita siirtyi ratkaisemattomana hänen seuraajalleen ja puhkesi näkyviin dekabristikapinassa joulukuussa 1825.

Keisari Aleksanteri I kielsi monumenttien pystyttämisen itselleen ja useimmat muut henkilökohtaiset huomionosoitukset elinaikanaan. Poikkeuksena hän salli kolossaalirintakuvansa teettämisen Keisarilliselle Turun Yliopistolle. Veistoksen teki kuuluisa Ivan Martos 1814, ja se asetettiin yliopiston uuteen juhlasaliin Turussa, ja tuotiin yliopiston mukana Helsinkiin. Engel suunnitteli uuden yliopistorakennuksen juhlasalin tämän veistoksen mukaan. Sittemmin rintakuva herätti kansallisradikaalisten ylioppilaiden keskuudessa pahennusta, ja se siirrettiin juhlasalista 1932. 1950-luvulla se nostettiin yliopiston kirjaston viereiseen puistikkoon. Veistoksen sijoittaminen johonkin näkyvämpään paikkaan on toistuvasti ollut esillä. Ivan Martosin tekemänä pidetään myös Aleksanteri I:n imperaattorinasuista marmorista rintakuvaa, jonka kreivi (->) Nikolai Petrovitsh Rumjantsev lahjoitti yliopistolle 1815 yhdessä kuningatar (->) Kristiinan rintakuvan kanssa. Molemmat veistokset ovat nykyään yliopiston juhlasalissa.

Yliopiston päärakennuksen otsikossa oli monogrammi A I 1920-luvun puoliväliin, jolloin radikaalinationalistiset ylioppilaat häpäisivät sen tervaamalla. Yliopistolla on myös paroni François de Gérardin hieno Aleksanteri I:n muotokuva, joka riippui konsistorinsalissa uudisrakentamiseen 1936 saakka ja on sen jälkeen ollut poissa varastoituna tai museoituna. Senaatin muotokuvatoisinto siirrettiin 1918 Kansallismuseoon. (->) Emil Wikströmin 1903 veistämän Säätytalon fasadin päätykolmion aiheena on Aleksanteri I ja Porvoon valtiopäivät 1809. Porvoon valtiopäivien 100-vuotismuistoksi 1909 Porvoon tuomiokirkkoon pystytettiin (->) Walter Runebergin veistämä pronssipatsas. Se seisoo samoilla jalansijoilla kuin Aleksanteri I 1809. Porvoon kaupunginvaltuuston salissa oli 1990-luvulla patsaasta jäljennös.

Suomen keisarillinen yliopisto nimettiin 1828 uusien statuuttien antamisen yhteydessä Keisarilliseksi Aleksanterin-Yliopistoksi Suomessa. Nimi säilyi virallisesti vuoteen 1919 ja epävirallisesti senkin jälkeen. Aleksanteri I:n mukaan on Suomessa nimitetty myös katuja Helsingissä ja Porvoossa sekä kirkko Tampereella.

Aleksandr Pavlovitsh, Venäjän keisari Aleksanteri I 1801 - 1825, S 23.12.1777 Pietari, K 1.12.1825 Taganrog, Krim. V Venäjän keisari Paavali I ja Maria Feodorovna (Sophia Dorothea Augusta Louise), Württembergin herttuan Friedrich Eugenin tytär. P 1793 - Elisabet Aleksejevna (Louise Marie Auguste) S 1779, K 1826, PV Badenin perintöruhtinas Karl Ludwig ja Amalie Friederike, Hessen-Darmstadtin maakreivin Ludwig IX:n tytär. Lapset: Maria S 1799, K 1800; Elisabet S 1806, K 1808. Kreivitär Maria Naryshkinan kanssa kolme tytärtä, jotka kuolivat nuorina.

Kunnianosoitukset: Yliopiston mitali vuoden 1811 menosäännön johdosta.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. J. R. Danielson-Kalmari, Suomen valtio- ja yhteiskuntaelämää 18:nnella ja 19:nnellä vuosisadalla : Aleksanteri I:n aika 1 - 6. 1920 - 1928; M. Klinge, Keisarin Suomi. 1997; M. Klinge et al., Keisarillinen Aleksanterin Yliopisto 1808 - 1917. 1989; N. Mikaïlowitch, L'Impératrice Elisabeth, épouse d'Alexandre Ier I - III. St.-Petersburg 1908 - 1909; I. K. Schilder, Imperator Aleksandr Pervyi, evo zhisn i tsarstvovanie I - IV. 1904 - 1905; P. Tommila, La Finlande dans la politique européenne 1809 - 1815. 1962; H. Troyat, Aleksanteri I. 1997.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Veistokset: kolossaalirintakuva, Ivan Martos 1814, Helsingin yliopisto; marmorinen rintakuva, Ivan Martosn. 1814, Helsingin yliopisto; pronssipatsas, Walter Runeberg 1909, Porvoon tuomiokirkko; Säätytalon päätykolmio, Emil Wikström 1903, Helsinki. Maalaukset: François de Gérard n. 1814-1815, Helsingin yliopisto, senaatille tehty toisinto Kansallismuseossa.

ALEKSANTERI I:N MUKAAN NIMETTY. Keisarillinen Aleksanterin-Yliopisto Suomessa 1828 - 1919, Helsinki. Kadut, aukiot ym. Helsinki, Porvoo; Aleksanterin kirkko, Tampere.

Matti Klinge

Julkaistu 23.6.2000.

© Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, PL 259, 00171 HELSINKI