Calonius, Matthias (1738 - 1817)

lainopin professori, prokuraattori, todellinen valtioneuvos

Museovirasto.

Matthias Calonius tunnetaan Suomen kaikkien aikojen huomattavimpana oikeusoppineena. Vuodesta 1778 kuolemaansa asti Turun akatemian ainoana lainopin professorina ollut Calonius nosti alan opetuksen ja tutkimuksen rappiotilasta. Hän oli myös etevä käytännön juristi, joka toimi korkeimman oikeuden jäsenenä. Suomen tultua liitetyksi Venäjään hallituskonseljin ohjesäännön laadintaan osallistunut Calonius nimitettiin 1809 Suomen ensimmäiseksi prokuraattoriksi, jolle annettiin Caloniuksen mittojen mukainen, alkuperäisiä suunnitelmia merkittävämpi asema.

Matthias Calonius polveutui turkulaisesta Pytti-porvarissuvusta. Hänen isoisänsä kirvesmies Henrik Juhananpoika Pytti otti nimen Kalonen tultuaan tämännimisen talon omistajaksi, ja hänen kaksi poikaansa, Matthias Calonius vanhempi (1710 - 1777) ja Kristian Henrik Calonius (K 1791), latinalaistivat sukunimensä kirjoittautuessaan Turun akatemiaan. Pappisuran valinnut Matthias Calonius vanhempi teki elämäntyönsä Saarijärvellä, missä hän eteni ensin kappalaiseksi ja sitten kirkkoherraksi. Hän solmi avioliiton Saarijärven kappalaisen Henrik Silanderin ja Elisabeth Argillanderin tyttären Elisabeth Silanderin kanssa. Avioliitosta syntyi viisi poikaa ja kolme tytärtä. Myöhemmät Caloniukset ovat kuitenkin pääasiassa kuuluneet Kristian Henrik Caloniuksen sukuhaaraan, joskin Turusta oli peräisin myös toinen, erillinen Calonius-suku. Matthias Calonius nuorempi pysyi ystävänsä ja kollegansa (->) Henrik Gabriel Porthanin tavoin vanhanapoikana.

Oltuaan 12-vuotiaasta oppilaana Porvoon kymnaasissa Matthias Caloniuksesta tuli Turun akatemian ylioppilas 19-vuotiaana 1757. Hän kirjoittautui Viipurilaiseen osakuntaan, ja hänet valittiin jo kahden vuoden opintojen jälkeen osakunnan kuraattoriksi, mitä tehtävää hän hoiti liki 20 vuotta. Hän opiskeli akatemiassa humanistisia aineita, mutta ei suorittanut maisterin tutkintoa.

Caloniuksen toiminta konsistorinamanuenssina vuodesta 1763 lienee vaikuttanut niihin moniin poikkeuksiin, jotka liittyivät hänen 1764 saamaansa nimitykseen talousopin dosentiksi. Maisterin tutkinnon puuttumiseen syynä - todellisena tai "sopivana" - konsistori esitti köyhyyden. Hän sai puolustaa renessanssia koskevaa historian alaan kuuluvaa väitöskirjaansa De nova facie Orbis Europaei Circa Saeculum Reformationis exorta ilman professoripraesestä mutta alemmalta kateederilta. Hän myös laati luonnoksen toiseksi - talousopilliseksi - väitöskirjaksi rahalaitoksesta, mutta sitä hänen ei tarvinnut painattaa eikä puolustaa, vaan käsikirjoitus riitti. Nimityksen ehtona olleen toisen väitöksen Calonius suoritti vasta puoli vuotta dosentinnimityksensä jälkeen puolustamalla De nova -väitöskirjansa toista osaa. Kolmatta osaa hän puolusti professorinväitöskirjanaan 1777, minkä jälkeen tutkimus jäi kesken.

Vaikka De nova oli toistaiseksi Caloniuksen ainoa tieteellinen julkaisu, hänen yliopistouransa jatkui menestyksekkäästi. Hänet määrättiin 1770 hoitamaan yliopiston sihteerin ja siihen liittyvän filosofisen tiedekunnan apulaisen virkaa, johon hänet jo seuraavana vuonna nimitettiin. Konsistorin virkaehdotuksessa muun ohessa viitattiin siihen, että Calonius yleisesti tunnettiin "onnekkaimmista neronlahjoistaan ja erinomaisista tiedoistaan eri tieteenaloilla". Lisäksi konsistori viittasi hänen "laajoihin tietoihinsa lainopin alalla". Hänet kutsuttiin Aurora-seuran jäseneksi 1771 lähes heti seuran perustamisen jälkeen. Niin ikään hän kuului Suomen ensimmäisen sanomalehden Tidningar utgifne af et Sällskap i Åbo, sittemmin Åbo Tidningin, avustajiin.

Calonius oli omin päin harjoittanut myös lainopin opintoja. Vuodesta 1774 hän oli Turun linnaoikeuden pysyvänä apujäsenenä, ja hän hoiti myös konsistorin jäsenten oikeusjuttuja. Hänen päämääränään oli selvästikin sairaalloisen (->) Olof Pryssin nimissä oleva akatemian ainoa lainopin professuuri, jota hänet oli määrätty hoitamaan syyslukukaudesta 1771 oikeutenaan pitää myös tenttejä. Huolimatta siitä, että Caloniuksen ainoa julkaistu tutkimus De nova oli keskeneräinen ja historian alalta, se yhdessä hänen yleisesti tunnetun oppineisuutensa kanssa nosti hänet kahdella muulla alalla tieteen huipulle. Hänet asetettiin 1777 Porthanin jälkeen toiselle ehdokassijalle kaunopuheisuuden eli roomalaisen kirjallisuuden professorin virkaan ja seuraavana vuonna ensimmäiselle sijalle lainopin professorin virkaan, johon hänet nimitettiin 27.6.1778. Virasta erottuaan Pryss säilytti viran palkkauksen eläke-etunaan, joten Calonius alkoi saada professorin viran palkkaa vastaa kuusi vuotta nimityksen jälkeen.

Calonius laati professorina keskimäärin kaksi maisterinväitöskirjaa vuodessa ennen korkeimpaan oikeuteen siirtymistään, mutta sen jälkeen vain yhden. Väitöskirjat ovat kiistatta Caloniuksen kirjoittamia, vaikka ajan tapaan niiden painattamisesta ja puolustamisesta vastasivatkin hänen oppilaansa. Väitöskirjoista viisi muodosti oikeushistoriallisen tutkimuksen orjuuden historiasta Ruotsissa (De prisco in patria servorum jure, 1780 - 1793), ja se herätti huomiota myös muualla Euroopassa. Muut kymmenen koskivat Ruotsin siviilioikeutta, rikosoikeutta ja rikosprosessioikeutta. Luennoillaan Calonius käsitteli vuoden 1734 lakia, siviilioikeutta, siviiliprosessioikeutta, kirkko-oikeutta, rikosoikeutta, kameraalioikeutta ja merioikeutta. Luentojen käsikirjoitukset ovat pääosin säilyneet Helsingin yliopiston kirjaston kokoelmissa, joissa on myös ylioppilaiden luentomuistiinpanoja niistä. Calonius piti luentonsa latinaksi. Niistä siviilioikeuden luennot on julkaistu alkukielellä 1908 ja (->) Edwin Linkomiehen suomentamina 1946.

Caloniusta on oikeustieteilijänä luonnehdittu konservatiiviseksi luonnonoikeuden edustajaksi. Tosiasiassa hän korosti myös voimassa olevaa oikeutta sekä lakien oikeushistoriallista taustaa, ja hänen oikeusmoraalinsa näyttää ankkuroituneen roomalaisten oikeuskäsityksiin. Hänen sijoittamisensa jonkin koulukunnan lokeroon onkin tuottanut myöhemmille tutkijoille vaikeuksia, ja (->) Matti Klinge on pitänyt häntä peräti historiallisen koulukunnan varhaisena edustajana ja ennakoijana. Klinge on myös kiinnittänyt huomiota hänen siviilioikeuden luennoissa esittämäänsä analyysiin orjuuden lopettamisen syistä: "Syyt orjuuden lopettamiseen johdetaan turhaan kristinopista ja turhaan papiston kehotuksista, varsinkin kun voidaan osoittaa, ettei kukaan kohdellut orjiaan tylymmin kuin piispat. Todellinen syy oli, a) että aateliston ja suurtilallisten valtaa saatiin horjutetuksi, b) että saatiin vahvistetuksi kuninkaanvaltaa, joka harrasti yhteiskunnallista vapautta, ja c) että yhteiskunnallista vapautta saatiin laajennetuksi." Sitaatti osoittaa Caloniuksen jo varhain soveltaneen nykyisin "rakenneselityksenä" tunnettua metodia. Yleisesti ottaen korkeatasoisinta osaa Caloniuksen tutkimuksista edustavatkin historialliset ja oikeushistorialliset tutkimukset, joten 1990 perustettu oikeushistorian tutkimusta ja tuntemista Suomessa edistävä yhdistys ei turhaan kanna Matthias Calonius -seuran nimeä.

Professorikautenaan Calonius oli kolmeen eri otteeseen, 1781 - 1782, 1800 - 1801 ja 1807 - 1808, yliopiston rehtorina. Hän oli myös 35 vuoden ajan, 1779 - 1814, Viipurilaisen osakunnan inspehtorina. Lainopin professorina Calonius toimi myös "konsistorin juristina", mikä kasvatti hänen mainettaan käytännön lakimiehenä. Caloniuksen Suomessa nauttimaan arvonantoon liittyy se, että (->) Gustaf Adolf Reuterholmin johtama Ruotsin holhoojahallitus kutsui hänet korkeimman oikeuden jäseneksi Tukholmaan. Ennen Tukholmaan lähtöään 1793 Calonius kuitenkin osoitti itsenäisyytensä torjumalla Reuterholmin pyrkimykset tulla nimitetyksi Turun akatemian kansleriksi. Calonius oli korkeimman oikeuden jäsenenä aluksi vuoden kerrallaan. (->) Kustaa IV Adolfin tultua täysi-ikäiseksi nimitys annettiin 1796 kolmeksi vuodeksi, minkä jälkeen sitä ei enää uusittu. Tukholmassa ollessaan Calonius oli vilkkaassa kirjeenvaihdossa ystävänsä Porthanin kanssa ja sai tarkat tiedot Turun niin suurista kuin pienistäkin tapahtumista. Ystävien välit kuitenkin katkesivat väärinkäsityksistä syntyneeseen riitaan Caloniuksen Turun irtaimiston inventoinnista, jonka Porthan oli ottanut hoitaakseen.

Korkeimman oikeuden virkaiältään nuorimpana jäsenenä Calonius joutui lausumaan käsityksensä ensimmäisenä sekä laatimaan muistiot päätösehdotukseksi. Tämä merkitsi hänelle huomattavaa työmäärää, mutta näin hänen taitavuuttaan tuomarina osoittavat muistiot ovat säilyneet jälkipolville. Hän oli jäsenenä myös oikeuskonseljissa, joka oli yksi (->) Kustaa III:n lakkauttaman valtaneuvoston tilalle tulleista erillistä konseljeista. Saamansa toimeksiannon mukaisesti hän laati ruotsiksi 1789 lyhyen yleisesityksen sotalakien perusteista, mikä muistioiden ohella osoittaa hänen olleen taitava ruotsin kielen käyttäjä. Hän hallitsi hyvin myös suomen kielen, ja hän laati 1795 suomennoksen holhoojahallituksen kertomuksesta (-> Gustaf Mauritz Armfelt) "Armfeltin salaliiton" tuomioista. Palattuaan Suomeen hän julkaisi 1808 tarkistetun ja parannetun version vuoden 1734 lain suomennoksesta.

Venäjän valloitusarmeijan saapuessa Turkuun Calonius oli akatemian rehtorina. Varakansleri, piispa (->) Jacob Tengström suhtautui valloittajiin myönteisesti, mutta Calonius oli varauksellisempi. Rehtorinvaihdostilaisuudessa 22.6.1808 hän kiitti valloitusarmeijaa "maltillisuudesta, joka oli ajan korkeamman sivistyksen arvoinen". Hän lisäsi kuitenkin miehekkäästi, että vaikka ruumiit olivat joutuneet vihollisen valtaan, sielut pysyvät uskollisina lailliselle kuninkaalle, sillä niin kauan kuin sodan lopputulos on epäselvä, "heidän vallassaan ei ole vapautua alamaisuudestaan eikä luopua isänmaastaan, elleivät halua tahrata itseään kunniattomalla maanpetosrikoksella".

Keisari (->) Aleksanteri I, jonka "jalon ja lempeän" ulkokuoren alla piili epäluuloinen reaalipoliitikko, arvosti Caloniuksen kaltaisia periaatteen miehiä enemmän kuin myötäilijöitä. Vieraillessaan Porvoon valtiopäivien avajaisten jälkeen Turussa hän osoitti erityistä huomiota Caloniukselle ja onnistui rakastettavuudellaan voittamaan 71-vuotiaan "lujaluonteisen, pelottoman ja pyyteettömän" Caloniuksen omaksi miehekseen. Samana päivänä 1.4.1809, kun Aleksanteri I saapui Turkuun, Calonius sai Suomen asiain esittelijältä (->) Mihail Speranskilta kirjeen, jossa tämä arvostavin sanankääntein välitti keisarin toivomuksen, että Calonius osallistuisi hallituskonseljin ohjesääntöä laatimaan asetetun komitean työhön. Calonius oli Tukholmassa 1795 saanut Pohjantähden ritarimerkin. Suomen uuteen hallitukseen häntä kiinnitti hänen keisarilta heinäkuussa 1809 saamansa Pyhän Annan ritarikunnan 2. luokan kaularisti.

Ohjesääntökomitean puheenjohtajana oli piispa Jacob Tengström sekä jäseninä yksi muu pappissäädyn ja kaksi aatelissäädyn jäsentä, kirjoittavana jäsenenä keisarin luottomies, Speranskin apulainen (->) Robert Henrik Rehbinder ja asiantuntijajäsenenä Calonius, joka osallistui komitean työhön Turusta käsin. Säätyedustajien kautta keisarin komitea oli saatu näyttämään säätyjen komitealta, ja Caloniuskin näyttää langenneen tähän "ansaan", koskapa oman luonnoksensa eräässä kohdassa käyttää ilmausta "toivovat Maasäädyt".

Aivan ilmeisesti Speranskilla ja Rehbinderillä oli jo Porvooseen tullessaan valmiina ainakin ohjesäännön runko, koska komitean ensimmäinen ehdotus valmistui 4 - 5 päivässä. Se lähetettiin Turkuun Caloniukselle, joka laati uuden, laveamman mutta toisaalta luonnosmaisemman ehdotuksen. Toisin kuin kirjallisuudessa usein väitetään, komitea ei jatkanut työtään Caloniuksen ehdotuksen vaan alkuperäisen ehdotuksensa ja Caloniuksen huomautusten pohjalta. Caloniuksen osuus hallituskonseljin ohjesäännön laatimisessa olikin varmistaa, että ehdotus tuli sopeutetuksi keisarin vahvistamiin Ruotsin lakeihin, ja varsinkin, että kollegiaalisuuden periaatetta noudatettiin tinkimättä.

Kun komitea oli viimeistellyt ehdotuksensa, Rehbinder toimitti sen Speranskille. Rehbinder teki siitä myös ranskannoksen, jonka pohjalta Speranski laati ranskankielisen "projektin", ja keisarin hyväksymisen jälkeen se toimitettiin heinäkuun alussa ruotsinnettuna säädyille lausuntoa varten. Lausunnon valmistuttua Speranski viimeisteli ehdotuksen, ja keisari vahvisti hallituskonseljin ohjesäännön 18.8.1809.

Komitea ja Calonius olivat ehdottaneet konseljiin oikeuskanslerin virkaa, mutta Speranski pyyhki sen pois projektistaan. Speranskin ja säätyjen enemmistön kannat menivät yksiin, koska muutamia päiviä Speranskin projektin valmistumisen jälkeen aatelissäädyn anomus oikeuskanslerin virasta hylättiin muissa säädyissä. Ohjesäännön mukaan konseljiin perustettiin vain kanneviskaalin virka, jota myös sekä komitea että Calonius olivat ehdottaneet. Ranskaksi procureuriksi käännetty kanneviskaali muuttui kuitenkin lopullisessa ruotsinnoksessa prokuraattoriksi.

Säädyt saivat ensimmäisellä kerralla ehdottaa jäsenet hallituskonseljiin, mutta kun ehdokkaita kertyi liikaa, lopullisen jäsenlistan laatiminen jäi kenraalikuvernööri (->) Mihail Barclay de Tollylle säätyjen ehdotuksen pohjalta. Calonius oli saanut kaikkien neljän säädyn kannatuksen oikeusosaston aatelittomaksi jäseneksi; ohjesäännön mukaan konseljissa oli oltava puolet aatelisia ja puolet aatelittomia. Prokuraattoriksi - tai vaihtoehtoisesti oikeusosaston jäseneksi - Barclay de Tolly ehdotti Caloniusta tai (->) Adolf Fredrik von Willebrandia. Tähän merkittävään tehtävään tarvittiin hänen mukaansa asioista perillä oleva oikeudenmukainen ja lujaluontoinen mies, joka täytti velvollisuutensa pelotta ja oman voiton pyyteettä. Professori Calonius täytti hänen mielestään tehtävän vaatimukset, mutta jos keisari ei häntä hyväksyisi, hän ei "osannut ehdottaa muuta kuin" von Willebrandia hänen tilalleen.

Barclay de Tollyn esittämä mahdollisuus, ettei keisari hyväksyisi Caloniusta prokuraattoriksi, ei viitanne Caloniuksen rohkeisiin puheisiin 1808. Päinvastoin Speranski ja keisari olisivat saattaneet haluta avainhenkilönä pitämänsä Caloniuksen tärkeämpään tehtävään konseljin jäseneksi, koska "kanneviskaalin" virka olisi ollut hänelle liian vaatimaton. Asia hoitui kuitenkin siten, että prokuraattorin vuosipalkka vahvistettiin säätyjen hyväksymän menosäännön mukaisen 1 000 ruplan asemesta 2 000 ruplaksi, mikä oli sama kuin jäsenen palkkio, ja prokuraattoriksi nimitettiin Calonius. Vaikka prokuraattori oli professorin tavoin eliniäksi nimitettävä vakinainen virkamies, toisin kuin kolmen vuoden määräajaksi nimitettävät konseljin jäsenet, Calonius sai pitää myös professorin virkansa.

Kenraalikuvernööri Barclay de Tolly halusi keisarinsa tahtoa noudattaen kunnioittaa Suomen lakeja ja tarvitsi tuekseen nämä lait tuntevan miehen, mieluiten maan etevimpänä juristina pidetyn Caloniuksen. Siksi hän muokkasi ohjesäännön vaatimattomasta kanneviskaalista arvovaltaisen ja konseljin tavallista rivijäsentä merkittävämmän prokuraattorin. Myös konseljin työn alettua hän käytännössä tuki prokuraattorin arvovaltaa, ja vuoden 1812 kenraalikuvernöörin ja prokuraattorin ohjesäännöissä prokuraattorin mahtiasema sai myös lainsäädännöllisen vahvistuksen. Prokuraattori sai puuttua niin alhaisempien kuin ylhäisempien virkamiesten, jopa kenraalikuvernöörin ja hallituskonseljin jäsenten, toimien laillisuuteen ja oli näin ollen laintulkitsijana lähimpien esimiestensä yläpuolella. Hän oli myös ylin syyttäjä ja syyttäjälaitoksen esimies. Prokuraattori-instituutio, samoin kuin hallituskonseljin molempien osastojen yhteinen täysi-istunto, plenum, eivät perustuneet vuoden 1809 ohjesääntöön vaan olivat kenraalikuvernööri Barclay de Tollyn luomuksia, jotka virallistettiin vuoden 1812 johtosäännöillä.

Vuoden 1812 johtosääntöjä edelsi vaihe, jossa Calonius joutui vastustamaan kenraalikuvernöörin ja prokuraattorin aseman vahvistamista. Hän oli jo 1809 laatinut ehdotukset johtosäännöiksi, joita kuitenkin oli Pietarissa Speranskin johdolla edelleen muotoiltu. Hallituskonseljille 1811 vahvistetut johtosäännöt tulivat yllätyksenä. Se piti johtosääntöjä useilta kohdin lainvastaisina eikä varsinkaan hyväksynyt kenraalikuvernöörille ja prokuraattorille annettua oikeutta estää konseljin päätöksen täytäntöönpano. Konselji vetosi asiassa keisariin, joka määräsikin johtosäännöt tarkastettaviksi.

Speranski, joka ilmeisesti oli halunnut johtosääntöjen avulla vaivihkaa kiristää Suomen hallinnon ohjaksia, esitti yksityiskirjeessään (->) Fabian Steinheilille happamasti, että "Herra Caloniuksen" tuli antaa "itsensä puolustaa johtosääntöään, niin että asia näyttää lakimiesten väliseltä tieteelliseltä väittelyltä eikä miltään hallituksen asialta". Johtosääntöjä tarkastamaan asetettu komitea laati sittemmin hyväksytyiksi tulleet muutosehdotuksensa Caloniuksen ja hänen sijaisensa R. H. Rehbinderin huomautusten perusteella. Calonius löysi omassa lausunnossaan johtosäännöistä monia lainvastaisuuksia, jotka olisivat "murtaneet kansakunnan vapauden ja turvallisuuden suojamuurin".

Prokuraattoriksi tullessaan Calonius oli jo 71-vuotias. Hänen hyvä terveytensä näyttää jo 1809 alkaneen huonontua, ja 1810 hän sai halvauskohtauksen, jolloin R. H. Rehbinder määrättiin omasta pyynnöstään avustamaan Caloniusta prokuraattorinsijaisena. Tehtävä virallistettiin vuoden 1812 johtosäännöllä, ja siihen määrättiin esittelijäsihteeri (->) Johan Fredrik Stichaeus. Rehbinder oli siirtynyt jo 1811 Suomen valtiosihteeriksi.

Caloniuksen merkitys hallituskonseljissa olikin suurin sen alkuvaiheissa. Konseljin jäsenet lukivat ohjesääntöä pilkuntarkasti, kun taas Calonius noudatti yleensä joustavaa ja tarkoituksenmukaisuutta korostavaa "reaalipoliittista" linjaa. Hän myös huolehti jäsenten pysymisestä lestissään. Niinpä hän 1809 piti lainvastaisena sitä, että eräät toimituskuntien päälliköt olivat katsoneet voivansa etukäteen määrätä esittelijän kannan. Vuoden 1811 johtosääntöasian ohella Calonius puolusti muutoinkin hallituskonseljin toimivaltaa. Talousosasto sai 1812 hänen lausuntonsa mukaisesti ehdotus- ja nimitysvallan postin virkamiehiä nimitettäessä, vaikka postiylitirehtööri (->) Gustaf Wilhelm Ladaun suunnitelmassa hallituskonseljin määräysvalta olisi jäänyt perin vähäiseksi.

Calonius sai 1812 valtioneuvoksen ja 12.2.1816 prokuraattorin virasta erotessaan todellisen valtioneuvoksen arvon. Professorin virassa Calonius pysyi kuolemaansa 1817 asti. Hän testamenttasi koko omaisuutensa emännöitsijälleen, joka kuoli pian hänen jälkeensä. Caloniuksen 3 360 niteen kirjasto, jonka arvo oli viisi kertaa suurempi kuin hänen kaupunkitalonsa arvo, ostettiin 1823 prokuraattori (->) Carl Johan Walleenin aloitteesta valtiolle. Se oli tarkoitus sijoittaa Helsinkiin perustettavaan yleiseen kirjastoon, mutta Turun palon ja yliopiston Helsinkiin siirtymisen jälkeen se luovutettiin yliopiston kirjastolle, jonne sijoitettiin myös Caloniuksen käsikirjoituskokoelma sekä Calonius-Naumannin poliittisten pamflettien ja päivänpainatteiden kokoelma.

Kun nouseva Suomi aikanaan tarvitsi suurmiehiä, korotettiin ensimmäisiksi Henrik Gabriel Porthan ja Matthias Calonius. Paradoksaalista on, ettei näiden "kunniavanhusten" ystävyys sinänsä mitättömän riidan jälkeen koskaan palautunut entiselleen. Myöhempinä aikoina Porthanin nimi on ollut tunnetumpi, mutta Caloniuksen tieteellinen työ tutkitumpi - lähinnä Edwin Linkomiehen Siviilioikeuden luentojen suomennoksen ansiosta. Molemmat ovat saaneet nimelleen omistetun ylipistorakennuksen, Porthan Helsingin yliopiston Porthanian ja Calonius Turun yliopiston Calonian. Caloniuksen mukaan on nimetty myös Caloniuksenkatu Helsingissä sekä oikeushistoriallinen Matthias Calonius -seura ja Matias Calonius -mitali.

Matthias Calonius S 7.1.1738 Saarijärvi, K 13.9.1817 Turku. V Saarijärven kirkkoherra Matthias Calonius ja Elisabeth Silander.

URA. Ylioppilas Turun akatemiassa 9.3.1757.

Turun akatemian konsistorin amanuenssi, vs. sihteeri 1763; talousopin dosentti 1764; filosofisen tiedekunnan vs. toinen yliopistonapulainen 1770, yliopistonapulainen, yliopiston sihteeri 1771; lainopin professori 1778 - ; rehtori 1781 - 1782, 1800 - 1801, 1807 - 1808; korkeimman oikeuden jäsen 1793 - 1800, prokuraattori 1809 - 1816.

Viipurilaisen osakunnan kuraattori 1759 - , inspehtori 1779 - 1814.

Kunnianosoitukset: Ruotsin Pohjantähden R 1795; P. Annan R 2 1809. Valtioneuvos 1812; todellinen valtioneuvos 1816.

TUOTANTO. Opera omnia I - V. Holmiae 1829 - 1836 (I - II tutkimuksia ja ohjelmia latinaksi; III - V pienempiä kirjoitelmia ja lausuntoja korkeimmassa oikeudessa ruotsiksi, myös nimellä Matthias Calonii Svenska arbeten), Supplementband 1870 (kokoelma prokuraattorina annettuja lausuntoja), Nytt supplement 1925 (lausuntoja sotilasrikosasioissa); Praelectiones in iurisprudentiam civilem. 1908 (suomeksi 1946, 2. laitos 1998).

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Muistioita, lausuntoja, käsikirjoituksia, senaatin, varsinkin prokuraattorinviraston, arkisto, Rehbinderin kokoelma, Kansallisarkisto, Helsingin yliopiston arkisto; Matthias Calonius' arkiv, Helsingin yliopiston kirjasto.

Henrik Gabriel Porthans bref till Matthias Calonius I - II. 1886; Mathias Calonii bref till Henrik Gabriel Porthan. 1902; Matthias Calonius' brev till Nathanael Gerhard af Schultén. 1969.

L. Björne, Patrioter och institutionalister : den nordiska rättsvetenskapens historia I. 1995; O. Jussila, Suomen perustuslait 1808 - 1863. 1969; H. T. Klami, Suomen oikeustiede Ruotsin vallan aikana. 1982; M. Klinge, Professoreita. 1984; M. Klinge et al., Kuninkaallinen Turun akatemia 1640 - 1808. 1987; M. Klinge et al., Keisarillinen Aleksanterin Yliopisto 1808 - 1917. 1989; M. Tyynilä, Senaatti : tutkimus hallituskonselji-senaatista 1809 - 1918. 1992; R. A. Wrede, Matthias Calonius. 1917.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Maalaukset: L. Pasch nuorempi. Noin 1796, Helsingin yliopisto; Lyijykynäpiirustus, Turun historiallinen museo. Muistomerkit: H. Autere. 1938, Saarijärvi. Korkokuvan vinjetti, katso R. A. Wrede, Matthias Calonius. 1917; W. Runeberg, korkokuva, katso Finland i 19de seklet. Stockholm 1893, M. Klinge, Keisarin Suomi. 1997.

MATTHIAS CALONIUKSEN MUKAAN NIMETTY. Rakennus Turku; katu Helsinki, Turku; Matthias Calonius -seura; Matias Calonius -mitali; postimerkki 1935.

Markku Tyynilä

Julkaistu 30.11.2001.

© Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, PL 259, 00171 HELSINKI