Steinheil, Fabian (1762 - 1831)

Suomen kenraalikuvernööri, jalkaväenkenraali, kreivi

Jussi Tiainen. Suomen kansallismuseo. Museovirasto.

Kreivi Fabian Steinheilin kenraalikuvernöörinkausi Suomen vastamuodostetun suuriruhtinaskunnan alkuvaiheessa oli merkittävä maan hallinnon vakiinnuttamisen kannalta. Hänen johdollaan Suomen senaatti vakiinnutti pääpiirteissään ne hallintomuodot, joita se noudatti lähes koko suuriruhtinaskunnan ajan. Suomen ylimmän virkamiehistön kannalta hän oli sopiva henkilö hoitamaan virkaa yhtäältä sovittelevan luonteensa ansiosta ja toisaalta siksi, että hänen oli Baltian saksalaisena helppo ymmärtää ja hyväksyä Suomen erityisasema Venäjän keisarikunnassa.

Viron Haapsalussa syntynyt Fabian Steinheil suuntautui jo varhaisessa vaiheessa sotilasuralle. Hän osallistui Ruotsin ja Venäjän väliseen sotaan 1788 - 1790, ja hänet ylennettiin everstiluutnantiksi. Sodan jälkeen hän erikoistui topografisiin töihin. Hän johti linnoitustöitä ja kartoitti niin sanotun Vanhan Suomen aluetta vuoteen 1805. Hänen johdollaan parannettiin muun muassa Haminan, Taavetin ja Lappeenrannan linnoituksia 1793 - 1795. Näihin aikoihin Fabian Steinheil tutustui suurimpaan osaan kuvernementtihallinnon virkamiehistä, joita hän sittemmin kenraalikuvernööriksi tultuaan nimitti kansliansa virkamiehiksi.

Steinheil ei kuitenkaan voinut pysyä erossa Euroopan mannerta koettelevista Napoleonin sodista. Kunnostautumisestaan Itä-Preussissa ranskalaisia vastaan käydyissä taisteluissa Steinheil ylennettiin 1807 kenraaliluutnantiksi. Suomen sodan aikana 1808 - 1809 hän komensi Ahvenanmaalle lähetettyä maajoukkoa ja laivasto-osastoa, ja maaliskuun alussa 1810 hänet nimitettiin Venäjään suuriruhtinaskuntana liitetyn Suomen kenraalikuvernööriksi ja Suomessa sijaitsevien venäläisten joukkojen ylipäälliköksi. Syyskuusta 1812 kevääseen 1813 Steinheil osallistui jälleen Napoleonia vastaan käytyihin taisteluihin Keski-Euroopassa. Hänet korotettiin suomalaiseen kreivin arvoon 1812.

Steinheilin kenraalikuvernöörikauden kahden ensimmäisen vuoden aikana Suomen hallinto vakiintui. Hallituskonselji, vuodesta 1816 senaatti, vakiinnutti johtavan asemansa Suomen paikallisessa keskushallinnossa. Ruotsia osaavan Steinheilin suhde hallituskonselji-senaattiin oli läheisempi kuin hänen ruotsia taitamattomien seuraajiensa aikana. Hän osallistui säännöllisesti sen täysistuntoihin sekä talousosaston kokouksiin, vaikka ei yleensä ohjesääntönsä mukaan toiminutkaan niissä puheenjohtajana. Kollegisessa äänestysmenettelyssä kenraalikuvernööri äänesti ikään kuin vanhimpana jäsenenä viimeisenä, jolloin hän yleensä asettui kannattamaan enemmistön mielipidettä. Erimielisyydetkin saatiin yleensä sujuvasti ratkaistua.

Sen sijaan Steinheilin suhde Pietariin perustettuun, (->) Gustaf Mauritz Armfeltin johtamaan Suomen asiain komiteaan oli ongelmallisempi. Arvostaan tarkka kenraalikuvernööri ei voinut ymmärtää komitean tarpeellisuutta ja toisinaan tunsi sen astuvan varpailleen. Armfelt puolestaan ei arvostanut hallituskonseljia, joka hänen mielestään ei kyennyt toteuttamaan uudistuksia vaan päinvastoin jarrutti niitä. Siten kenraalikuvernööri joutui puolustamaan hallituskonseljia komiteaa vastaan, ja muutaman kerran hän pikaistuksissaan pyysi eroa virastaan, kun komitea oli ohittanut hänet ja senaatin päätöksenteossa. Nämä tilanteet saatiin kuitenkin soviteltua, sillä Armfeltkään ei halunnut Steinheilin tilalle voimakastahtoisempaa henkilöä. Armfeltin ja Steinheilin tavattua muutaman kerran juuri ennen Armfeltin kuolemaa 1813 heidän välinsä paranivat jonkin verran.

Suomen asiain komitean seuraavan puheenjohtajan valtiosihteeri (->) Robert Henrik Rehbinderin näkemys Steinheilista oli edeltäjänsä kaltainen: "Hän on nolla, mutta me olemme velkaa huomaavaisuuden tälle nollalle, ettemme saisi jotain pahempaa." Steinheilin asema ei Rehbinderin mukaan ollut Pietarin hovissa kovinkaan vahva, mutta nimenomaan edellä mainitusta syystä suomalaiset halusivat pitää hänet virassaan. Hallituskonseljin kannalta Steinheil ei välttämättä ollut "nolla", sillä hän teki sille sangen usein omia esityksiä, käytti pitkiäkin puheenvuoroja sekä antoi suullisesti lisäohjeita tai selvityksiä. Hän oli selvästi kiinnostunut suuriruhtinaskunnan kehittämisestä ja panosti muun muassa Suomen orastavaan vuoriteollisuuteen.

Siviiliasioiden hoidon kannalta ongelmallisimpana on pidetty sitä, ettei Steinheilin kaikkiin lupauksiin ja mielipiteisiin voinut luottaa. Syynä tähän on pidetty sekä hänen voimakastahtoista vaimoaan (->) Natalia Steinheilia että kenraalikuvernöörinkanslian päällikköä H. R. Elfvingiä, joiden vaikutusvalta Steinheiliin oli huomattava. Viipurin sotilaskuvernöörin kanslian entinen päällikkö Elfving oli yksi Steinheilin nimittämistä Viipurin läänin entisistä virkamiehistä. Yleisesti ottaen Steinheilia pidettiin "enkelinä", jonka ainoa vika oli, että hän oli helposti toisten johdateltavissa. Siten hän ei nauttinut Suomen ylimmän virkamiehistön piirissä suurta arvovaltaa, kuten (->) Carl Johan Walleenin Steinheilista 1812 lausumat sanat osoittavat: "Kenraalikuvernöörin valtaa älköön mainittako, sillä todellisuudessa sitä ei ole olemassa." Siitä huolimatta tai juuri sen takia Steinheil oli "aarre" sekä Suomen asiain komitealle että hallituskonselji-senaatille.

Kysymys pääkaupungin siirtämisestä Turusta Helsinkiin 1812 aiheutti kiistan sekä hallituskonseljin ja Suomen asiain komitean välillä että hallituskonseljin sisällä. Päätös oli Steinheilille epämieluinen, sillä hän viihtyi hyvin Turussa. Toisaalta hän ymmärsi siirron poliittisesti välttämättömäksi. Käytännössä Helsinkiin siirryttiin vasta 1819.

Rehbinderin aikana Suomen asiain komitea puuttui entistä enemmän kenraalikuvernöörin ja hallituskonseljin hallinnonalaan koskeviin asioihin. Komitean puuttumista Helsingin rakennusvarojen käyttöön Rehbinder perusteli toteamalla, että "kenraalikuvernööri ei ole koskaan osannut harkita mutta kylläkin ehdotella sitä ja tätä. Jos hänen olisi annettu määrätä, olisimme ennen pitkää vararikossa." Yhä useammin komitea muutti, hylkäsi tai palautti kenraalikuvernöörin esityksiä. Eräiden Suomen virastojen ja viranomaisten käsitystä kenraalikuvernööristä kuvastaa se, että nämä säädetystä tiestä poiketen usein sivuuttivat kenraalikuvernöörin ja lähettivät kirjeensä suoraan Suomen asiain komitealle. Vuodesta 1817 alkaen Steinheil reagoi tilanteeseen jälleen toistuvilla eronpyynnöillä, mutta niihin ei kuitenkaan suostuttu. Senaatin jäsenten nimityksistä komitea ja kenraalikuvernööri kuitenkin neuvottelivat yhdessä, eikä ristiriitoja ilmeisesti syntynyt.

Vuoden 1819 alkupuolella senaatin ote päätöksenteosta höltyi, ja myös Steinheil kiinnitti huomiota sen työskentelyn tehottomuuteen. Kun senaatti saman vuoden syksyllä muutti Helsinkiin, oli sopiva hetki hallinnonuudistukselle. Valtiopäiviä odotellessa Suomen asiain komitea ei kuitenkaan pitänyt uudistusesityksen esittelyä keisarille tarpeellisena. Ratkaisu lykkääntyi helmikuuhun 1820, jolloin senaatin talousosasto jaettiin tilapäisesti kahtia ja lisäjäseniksi nimitettiin komitean luottamusmiehet (->) Carl Erik Mannerheim, (->) Johan Albrecht Ehrenström sekä C. J. Walleen. Uudistusta täydennettiin 1822, jolloin molemmille osastoille määrättiin varapuheenjohtajat ilmeisesti Steinheilin ehdotuksesta.

Steinheilin suhde Suomen asiain komitean puheenjohtajaan R. H. Rehbinderiin oli 1820-luvun alussa hyvä Steinheilin hyväksyttyä Rehbinderin aseman Suomen asioiden varsinaisena hoitajana. Kenraalikuvernööri tunnusti myös komitean valtaaman roolin Suomen ja Venäjän välisten suhteiden epävirallisena hoitajana. Tästä huolimatta Steinheilin puutteet ärsyttivät suomalaisia, etenkin Walleenia ja myös Rehbinderiä, joka keskusteli jo 1821 keisarin kanssa mahdollisuudesta nimittää Steinheilin tilalle toinen henkilö. Koska Steinheil itsekin oli useita kertoja pyytänyt eroa, kenraalikuvernööri oli mahdollista vaihtaa täysin korrektisti.

Kun Steinheil uudisti eroanomuksensa syksyllä 1823, se hyväksyttiin. Hän hoiti kuitenkin virkaa kevääseen 1824 ja luovutti sen sitten seuraajalleen (->) Arseni Andrejevitsh Zakrewskylle. Eronsa jälkeen Steinheil keskittyi mineralogisiin tutkimuksiinsa ja maalaukseen ja piirustukseen Viipurin lähellä Saarelassa sekä 1823 ostamassaan Meilahden kartanossa Helsingissä.

Fabian Gotthard Steinheil S 14.10.1762 Haapsalu, Viro, K 7.3.1831 Helsinki. V vapaaherra, tilanomistaja, luutnantti Friedrich Jakob von Steinheil ja Christina Wilhelmine von Tiesenhausen. P 1793 - Natalia von Engelhardt S 1773, K 1829, PV Viipurin kuvernööri, kenraaliluutnantti Nikolai Heinrich von Engelhardt ja Helena Weckroth. Lapset: Alexander Fredrik S 1793, K 1796; Helena Alexandra (Stewen-Steinheil) S 1803, K 1872.

URA. Luutnantti 1782; kapteeni 1788; pääesikunnan ylimajoitusmestari 1788; everstiluutnantti 1789; vahvistus- ja linnoitustöiden johtaja Vanhan Suomen alueella 1791 - 1795; eversti keisarin sviitin majoitusosastossa 1797; kenraalimajuri 1798; 1800 majoitusosaston päällikkö; Vanhan Suomen alueen topografisten töiden johtaja 1800 - 1805; päämajoitusmestari 1806; kenraaliluutnantti 1807; Suomen kenraalikuvernööri 1810 - 1823; Liivinmaan ja Kuurinmaan armeijakunnan päällikkö 1812 - 1813; jalkaväenkenraali 1819.

Kunnianosoitukset. P Annan R 2 briljanteilla 1797; P. Annan R 1 1802; P. Vladimirin R 2 suurella ristillä 1807; P. Yrjön R 3 1807; Preussin Punaisen Kotkan R 1 1807; P. Annan R 1 briljanteilla 1811; P. Aleksanteri Nevskin R 1813; briljanteilla koristettu kultainen miekka ja mitali urhoollisuudesta 1813. suomalaisen kreivin arvo 1812; Pietarin tiedeakatemian kunniajäsen 1817.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. C. von Bonsdorff, Statsmän och dignitärer : interiörer ur ämbetsmannavärlden i Finland vid ryska tidens början. 1921; K. Korhonen, Suomen asiain komitea. 1963; M. Sjöblom, Suomen kenraalikuvernementin kanslia. 1993; Suomen hallintohistoria 1809 - 1996. 1996; M. Tyynilä, Senaatti : tutkimus hallituskonselji-senaatista 1809 - 1918. 1992.

FABIAN STEINHEILIN MUKAAN NIMETTY. Fabianinkatu 1820, Helsinki.

Kristiina Kalleinen

Julkaistu 23.3.2007.

© Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, PL 259, 00171 HELSINKI