Rehbinder, Robert Henrik (1777 - 1841)

ministerivaltiosihteeri, yliopiston kansleri, kreivi

Museovirasto.

Robert Henrik Rehbinder hakeutui heti vallan vaihduttua 1808 keisarilliseen palvelukseen ja nousi lopulta virkahierarkian huipulle, Suomen asioita Pietarissa esitteleväksi ministerivaltiosihteeriksi. Rehbinderiä voi pitää myöntyväisyysmiehen mallina ja esimerkkinä siitä, että sopeutuminen ja lojaalisuus olivat suomalaisten Venäjän-politiikan peruslinja suuriruhtinaskunnan ajan alusta alkaen.

Robert Henrik Rehbinder kuului niihin nuoriin lakimiehiin, jotka Suomen tultua liitetyksi Venäjään siirtyivät heti keisari (->) Aleksanteri I:n palvelukseen ja etenivät nopeasti Suomen uuden hallinnon johtaviin tehtäviin. Rehbinderistä tuli nuorena hovioikeudenasessorina helmikuussa 1809 Suomen asioiden esittelijän (->) Mihail Speranskin apulainen, 1811 Suomen valtiosihteeri ja 1834 ministerivaltiosihteeri. Rehbinder oli taitava ja asiantunteva hallintomies, joka toimissaan harkitsevana ja varovaisena saavutti sekä keisarin että suomalaisten luottamuksen. Toisaalta hänen taipumuksensa välttää vaikeuksia ja taipua konfliktitilanteissa vahvemman tahtoon oman asemansa samalla turvaten tekee hänestä myöntyväisyysmiehen prototyypin.

Rehbinder kuului ikivanhaan Westfalenista peräisin olevaan aateliseen (->) Rehbinder-sukuun, joka tuli 1200-luvun alussa Itämeren maakuntiin ja sieltä Ruotsiin ja Suomeen. Robert Henrik Rehbinderin isä oli majuri ja vapaaherra Reinhold Johan Rehbinder, joka osallistuttuaan vuosien 1788 - 1790 sotaan erosi sotapalveluksesta ja asettui viljelemään omistamaansa Hevonpään (Viksbergin) kartanoa Paimiossa. Äiti oli Pohjois-Suomen laamannin (->) E. J. af Palénin tytär Christina Margaretha af Palén.

Rehbinder sai sekä upseerin että lakimiehen koulutuksen. Hänet kirjoitettiin kymmenvuotiaana 1787 kersanttina armeijan rulliin ja ylennettiin seuraavana vuonna kornetiksi. Tämän ohella hän opiskeli 1791 alkaen Turun akatemiassa ja erosi 1795 armeijasta päästyään auskultantiksi Turun hovioikeuteen. Hän liittyi näin äitinsä suvun juristiperinteeseen. Lakimiesuralle hän valmentautui myös Tukholmassa oikeusrevision ylimääräisenä kanslistina, ja hänet nimitettiin hoviin kamarijunkkariksi. Saatuaan kihlakunnantuomarin arvon 1805 ja toimittuaan Turun hovioikeuden apujäsenenä Rehbinder nimitettiin hovioikeudenasessoriksi 1807. Rehbinder solmi 1805 avioliiton Anna Elisabet Charlotta Hedenbergin, Ruotsin kuninkaan henkilääkärin, arkkiatri Anders Hedenbergin tyttären kanssa.

Loppuvuodesta 1808 Rehbinder oli Turun hovioikeuden edustajana Pietariin matkustaneessa Suomen lähetyskunnassa. Hän oli myös ollut mukana valitsemassa Turun läänin aateliston edustajaa lähetyskuntaan kokouksessa, joka järjestettiin Venäjän miehitysjoukkojen ylipäällikön (->) F. W. von Buxhoevdenin painostuksesta, kun ensimmäinen kokous oli kieltäytynyt valinnasta. Rehbinder yhtyi vapaaherra (->) Carl Erik Mannerheimin käsitykseen, ettei mahtikäskyä enää voinut vastustaa, ja edustajaksi valittiin Mannerheim, josta sittemmin tuli myös lähetyskunnan johtaja. Viimeistään Pietarin-matkallaan Rehbinderistä kuten Mannerheimistakin tuli keisarin mies. Lähetyskunnan tehtävän päättyessä tammikuussa 1809 hänet palkittiin ritarimerkillä.

Keisari Aleksanteri I oli 1.12.1808 määrännyt Suomen asioiden esittelijäksi valtiosihteeri Mihail Speranskin. Tämän apulaiseksi keisari määräsi Mannerheimin ehdottamista kuudesta miehestä Rehbinderin, joka pyysi sihteerikseen hovioikeudensihteeri (->) Carl Johan Walleenin. Muun lähetyskunnan palatessa Suomeen Rehbinder jäi Pietariin hoitamaan uutta tehtäväänsä. Hän oli Speranskin tärkein avustaja Porvoon valtiopäivien valmisteluissa ja seurasi valtiopäiviä keisarin hallinnon edustajana. Suvun valtiopäiväedustajana oli hänen isänsä. Rehbinderin puoliso, 20-vuotias vapaaherratar Anna Rehbinder, muistetaan valtiopäivätanssiaisissa sulouttaan uskaliaasti esitelleenä kaunottarena.

Valtiopäivien avajaisia ja tanssiaisia seuraavana päivänä, 29.3.1809, säädyt vannoivat uskollisuudenvalansa ja kenraalikuvernööri (->) Georg Magnus Sprengtporten luki keisarin allekirjoittaman hallitsijanvakuutuksen. Rehbinder sai tehtäväkseen varmentaa vakuutuksen käännöksen ranskasta ruotsiin ja suomeen. Vakuutus pantiin julki kaikkiin Suomen kirkkoihin, joten nimen Alexander ohella myös nimi Rob. H. Rehbinder oli kaiken kansan nähtävänä. Rehbinder oli myös jäsenenä komiteassa, jonka keisari asetti 29.3.1809 piispa (->) Jacob Tengströmin johdolla laatimaan hallituskonseljin ohjesääntöä, ja kirjoitti komitean ehdotuksen. Ohjesäännön pohjana oli Sprengtportenin laatima ja keisarin 1.12.1808 vahvistama suunnitelma, josta komitea kuitenkin olennaisesti poikkesi.

Säädyille annetun jäsenehdokkaiden valintaa koskevan esityksen ja Tengströmin saaman toimeksiantokirjeen sisällöstä voi päätellä, että Speranskilla ja Rehbinderillä oli jo Porvooseen tullessaan valmiina konseljia koskeva ehdotus, vaikkei tätä koskevaa dokumenttia löydykään Rehbinderin tallettamista valmisteluasiakirjoista. Etukäteisvalmisteluihin viittaa myös se, että komitean ensimmäinen ohjesääntöehdotus valmistui neljässä - viidessä päivässä. Ehdotus lähetettiin Turkuun komitean asiantuntijajäsenelle, professori (->) Matthias Caloniukselle, jonka kommenttien saavuttua komitea laati lopullisen ehdotuksensa. Rehbinder vei ehdotuksen Pietariin Speranskille, joka sen pohjalta laati säädyille lausunnolle toimitetun projektin. Rehbinder käänsi komitean ehdotuksen ruotsista ranskaksi ja Speranskin ehdotuksen ranskasta takaisin ruotsiksi. Säätyjen annettua lausuntonsa Speranski laati lopullisen ohjesäännön, jonka keisari vahvisti 18.8.1809.

Ohjesäännön ruotsinnoksen laativat Tengström ja Calonius. Vertaamalla tätä vanhanaikaisella koukeroisella kansliakielellä kirjoitettua käännöstä Rehbinderin valtiopäiviä varten laatimaan selkeään, ytimekkääseen ja ymmärrettävään käännökseen voi todeta Rehbinderin olleen uuden vuosisadan virkamies, jonka työskentelyn nopeus ja tehokkuus oli käynyt ilmi jo ohjesääntöä valmisteltaessa. Kun ohjesäännön keskeiset ideat ilmeisestikin olivat peräisin Speranskilta - hallituskonseljin organisaatio oli Montesquieun oppien speranskilainen sovellus - voi Rehbinderiä luonnehtia tehokkaaksi ja ammattitaitoiseksi, joskaan ei itse uutta luovaksi virkamieheksi.

Matthias Caloniuksesta tuli ensimmäinen prokuraattori ja kenraalikuvernööri (->) Mihail Barclay de Tollyn tärkein lainopillinen neuvonantaja. Caloniuksen halvauskohtauksen takia Rehbinder siirrettiin 1810 omasta pyynnöstään prokuraattorin sijaiseksi. Hänen tärkein tehtävänsä lyhyeksi jääneenä kautena hallituskonseljissa oli laatia huomautukset prokuraattorin johtosääntöön. Vuonna 1811 vahvistetuilla kenraalikuvernöörin ja prokuraattorin johtosäännöillä Speranski oli yrittänyt vaivihkaa kiristää Suomen ohjaksia, mutta hallituskonselji onnistui keisariin vetoamalla torjumaan hankkeen, ja johtosäännöt korvattiin 1812 uusilla.

Kun Speranski halusi muiden tehtäviensä vuoksi luopua Suomen asioista, asetettiin Pietariin lokakuussa 1811 hänen laatimansa ja (->) Gustaf Mauritz Armfeltin viimeistelemän ehdotuksen pohjalta Armfeltin johtama Suomen asiain komitea. Rehbinder, josta kesäkuussa 1811 oli tullut hovioikeudenneuvos, nimitettiin komitean jäseneksi ja Suomen valtiosihteeriksi. Rehbinder oli ensimmäinen varsinainen Suomen valtiosihteeri, koska Speranski oli ollut Venäjän hallituksen valtiosihteeri, joka sen ohella oli määrätty Suomen asiain esittelijäksi. Keisarin henkilökohtaista suosiota osoitti, että Rehbinder oli nimitetty 1809 myös hoviin kamariherraksi.

Suomen asiain komitean perustamisella luonteeltaan epäluuloinen Aleksanteri I oli asettanut suomalaiset valvomaan toisiaan muodostamalla Suomelle kaksi hallitusta, hallituskonseljin Turkuun ja Suomen asiain komitean Pietariin. Komiteankin organisaatiossa toteutui samantapainen kaksijakoisuus, koska valtiosihteeri, jonka tehtävänä oli Suomen asioiden esittely, oli vain komitean tavallinen jäsen ja esittelyissään riippuvainen komitean kannanotoista. Lisäksi Armfelt hoiti aluksi monet asiat komitean ohi ja seuratessaan Aleksanteri I:tä sotaretkellä myös esitteli tälle Suomen asiat. Rehbinder ei Armfeltin mukaan vielä pystynyt hoitamaan tehtäväänsä, "vaikka muuten olikin kunnianmies". Rehbinder katkeroitui, mutta pysyi silti lojaalina Armfeltille.

Armfeltin kuoltua 1814 Suomen asiain komitean puheenjohtajaksi tuli Turun maaherra, hallituskonseljin jäsen, vapaaherra Knut von Troil. Puheenjohtajanvaihdoksen myötä Rehbinder nousi komitean tosiasialliseksi johtajaksi. Vuodesta 1818 lähtien von Troil oli sairautensa takia virkavapaana ja Rehbinder toimi virkaa toimittavana puheenjohtajana, kunnes hänet von Troilin erottua 1821 nimitettiin varsinaiseksi puheenjohtajaksi. Viranhoidon ohella Rehbinder osallistui ajan tapaan Pietarin seuraelämään, ja hänen kotinsa oli jo Armfeltin aikana muodostunut Pietarin suomalaisen herrasväen tärkeimmäksi kokoontumispaikaksi.

Komiteassa vallitsi Armfeltin aikana ja sen jälkeenkin ylimielinen asenne hallituskonseljia kohtaan. Rehbinder tuli kuitenkin vaikuttaneeksi konseljin arvon ylennykseen 1816. Venäjän hallitsevan senaatin erään ukaasin johdosta komitea oli 1815 pyytänyt keisaria kieltämään senaattia puuttumasta Suomen asioihin. Tähän ei keisari suostunut vaan antoi sen sijaan - aivan ilmeisesti omasta aloitteestaan - julistuksen, jolla hallituskonseljin nimi muutettiin senaatiksi.

Kun 1818 - 1819 näytti todennäköiseltä, että keisari kutsuisi Suomen valtiopäivät koolle, Rehbinder ryhtyi puuhaamaan Suomen hallinnon uudistamista. Esikuvana oli Armfelt, joka 1812 oli ajanut (->) Johan Albrecht Ehrenströmin laatimaa suunnitelmaa. Rehbinder puolestaan tilasi suunnitelman vanhalta apulaiseltaan C. J. Walleenilta, joka oli 1816 siirtynyt Suomen asiain komiteasta Viipurin läänin maaherraksi. Walleenin laatima ehdotus kelpasi Rehbinderille, joskin tämä toivoi, että värit olisivat "vähemmän räikeitä, ettei vanhojen organisaattoriemme heikkolahjaisuus aivan pahasti paljastuisi". Värejä haalennettiin, ja heinäkuussa 1819 Rehbinder ilmoitti Walleenille paperin olevan "keisarin käsissä". Suomen asiain komitealta hän sen sijaan salasi ehdotuksen.

Ehrenströmin ehdotuksen tapaan Walleenin ehdotus tarkoitti siirtymistä 1808 - 1809 luodusta aleksanterilaisesta järjestelmästä kohti Ruotsin mallin mukaista hallintoa, joskin Walleenin ehdotus oli huomattavasti modernimpi. Eräin osin ehdotus oli räätälintyötä. Suomen asiain komitea olisi lakkautettu ja Pietariin olisi jäänyt ministerivaltiosihteeri avustajiensa kanssa. Kotimaisen hallinnon keskeisin valtioelin olisi ollut ylimpien virkamiesten muodostama kenraalikuvernöörin neuvosto, jonka paikat oli selvästi tarkoitettu Walleenille ja muille Rehbinderin tukimiehille.

Valtiopäiviä ei kutsuttu koolle ja hallinnonuudistuskin lykättiin toistaiseksi. Rehbinder oli epäonnistunut yrityksessään ryhtyä uudistajaksi, mikä rooli hänelle ei oikein istunutkaan. Suurten uudistusten asemesta toteutettiin kenraalikuvernööri (->) Fabian Steinheilin ehdottamia vähäisehköjä uudistuksia senaatissa. Rehbinder onnistui kuitenkin käyttämään tilaisuutta hyväkseen sijoittamalla senaattiin omia miehiään. Talousosastoon perustettuihin kolmeen uuteen jäsenen vakanssiin nimitettiin 1820 Mannerheim, Ehrenström ja Walleen. Vuonna 1822 senaattiin nimitettiin varapuheenjohtajat, talousosastoon Mannerheim ja oikeusosastoon (->) Carl Edvard Gyldenstolpe, jotka olivat molemmat olleet 1809 Rehbinderin tavoin jäsenenä Tengströmin komiteassa ja jotka ensimmäisessä valtaluvassa oli nimitetty hallituskonseljin jäseniksi. Gyldenstolpen tilalle prokuraattoriksi nimitettiin Walleen.

Sittemmin Rehbinderiä ja senaattia yhdisti yhteinen vihollinen. Rehbinder ja muut aikalaiset olivat aliarvioineet kenraalikuvernööri Steinheilia, jota oli myötäsukaisen johtamistapansa vuoksi pidetty "heikkona". Steinheilin seuraajaksi 1824 tullut "vahva" kenraalikuvernööri, kopea ja komenteleva (->) A. A. Zakrewsky onnistui nopeasti rikkomaan Steinheilin luoman sopuisuuden. Zakrewskyn ja suomalaisten välillä kytenyt konflikti puhkesi kevättalvella 1825, kun Zakrewsky esitteli itse suoraan keisarille joukon Suomea koskevia asioita ja ilmoitti Rehbinderille keisarin käskeneen lähettää paperit allekirjoitettavaksi.

Rehbinder harkitsi eroamista, mutta arveli kirjeessään Walleenille, etteivät "asiat siitä lainkaan parane". Kun Rehbinder oli valmis vastalauseitta nielemään virallisen esittelyjärjestyksen sivuuttamisen ja omankin sivuuttamisensa, senaatti nousi vastarintaan. Salaisessa plenumissaan se laati keisarille alistuksen, jossa se kieltäytyi panemasta täytäntöön Zakrewskyn esittelemiä päätöksiä. Rehbinder pysytteli passiivisena myös joulukuussa 1825, kun Zakrewsky ja senaatti Aleksanteri I:n kuoltua joutuivat kiistaan Aleksanterin veljelle (->) Konstantin Pavlovitshille vannottavan valan kaavasta. Tässä kiistassa senaatti taipui ja vannoi valansa Zakrewskyn käyttämän venäläisen kaavan mukaan, jota myös Rehbinder itse oli käyttänyt Suomen asiain komiteassa. Valankaavakysymys jäi lähinnä teoreettiseksi, koska Konstantin kieltäytyi kruunusta ja keisariksi tuli nuorempi veli (->) Nikolai I, joka sekä allekirjoitti hallitsijanvakuutuksen että otti uskollisuudenvalan Aleksanteri I:n Suomelle vahvistaman kaavan mukaisesti. Muhimaan jääneen kiistan kenraalikuvernöörin esittelyoikeuksista Nikolai I ratkaisi 1826 Zakrewskyn hyväksi. Vastapainoksi laajennettiin samalla senaatin valtuuksia. Kiistassa päänsä pensaaseen pistänyt Suomen asiain komitea sen sijaan lakkautettiin ja sen tilalle perustettiin valtiosihteerinvirasto.

Rehbinder yritti kulissien takana torjua kenraalikuvernööri Zakrewskyn hyökkäystä, mutta huonosti menestyen. Hän oli kuitenkin helpottunut havaittuaan, että hyökkäys kohdistui komiteaan eikä häneen henkilökohtaisesti ja että hän itse saattoi pysyä virassaan. Vanhaan tapaansa Rehbinder sopeutui nytkin uuteen tilanteeseen ja totesi jopa, että komitean lakkauttaminen nopeutti asioiden käsittelyä, mistä hänen apulaisekseen nimitetty (->) Lars Gabriel von Haartman oli samaa mieltä. Vaikka Zakrewsky oli päässyt Nikolai I:n suosiossa Rehbinderin edelle, ei Rehbinderkään ollut jäänyt kokonaan suosiotta, mitä osoitti hänen ylentämisensä kreivilliseen säätyyn keisarin kruunajaisten yhteydessä syyskuussa 1826.

Ehkä kaikkein havainnollisimpana esimerkkinä Rehbinderin edellä kuvatusta taipumuksesta väistellä vaikeuksia on se, että hän oli tuskastuneena Vanhan Suomen liittämistä seuranneeseen lahjoitusmaakysymykseen ehdottanut 1824 Viipurin läänin 25 itäisimmän, karjalaisimman ja osittain ortodoksisen pitäjän liittämistä takaisin Venäjään. Suuriruhtinaskunnan hallinnon ja ruotsalaisen oikeuden ulottaminen Pietarin porteille muodosti hänen mielestään pysyvän uhan Suomen erityisasemalle.

Suomen valtiosihteerinä Rehbinder oli myös yliopiston virkaa toimittava kansleri. Kun Aleksanteri I nimitti 1816 kansleriksi Speranskin ja Armfeltin jälkeen veljensä suuriruhtinas Nikolain, Rehbinder määrättiin tämän avustajaksi, jolloin hänestä tuli yliopiston tosiasiallinen kansleri. Nikolai nimitti keisariksi tultuaan kansleriksi kruununperijän, suuriruhtinas (-> Aleksanteri II) Aleksanterin, minkä jälkeen vakiintui käytäntö, jonka mukaan nimellisenä kanslerina oli kruununperijä ja virkaa toimittavana kanslerina (ministeri)valtiosihteeri.

Vuonna 1817 hyväksyttiin Rehbinderin esittelystä yliopiston tutkintoasetus, jolla vahvistettiin virkauralle pyrkiviltä vaaditut tutkinnot. Yliopistossa järjestettiin erityinen virkamieskoulutus, joka vastaisuudessa myös vaadittiin virkamiesuralle pyrkivältä säätyyn katsomatta. Asetus oli omalta osaltaan viitoittamassa Suomen tietä virkamiesten hallitsemaksi valtioksi. Tutkintoasetus, joka uudistettiin 1828, koski vain virkatutkintoja. Varsinaisista akateemisista tutkinnoista säädettiin yliopiston statuuteissa, jotka nekin uudistettiin. Rehbinderin vaikutus vuoden 1828 statuutteihin ja tutkintoasetukseen oli merkittävä. Tutkintoasetuksessa hän muun muassa korosti erityisesti venäjän kielen merkitystä.

Yliopiston siirtämisestä Helsinkiin, missä sitä oli helpompi valvoa, Rehbinder ja Zakrewsky olivat sinänsä yhtä mieltä. Zakrewsky halusi kuitenkin saada yliopiston myös omaan valvontaansa, minkä Rehbinder onnistui torjumaan vetoamalla Aleksanteri I:n yliopistolle antamaan asemaan keisarin yliopistona, jonka asiat eivät kuuluneet kenraalikuvernöörille eivätkä senaatille. Nikolai I seurasi velivainajansa linjaa, mitä yliopiston saama uusi nimi, Keisarillinen Aleksanterin Yliopisto, vielä korosti. Yliopiston uudet statuutit olivat perusluonteeltaan konservatiiviset, ja muutenkin Rehbinder vastasi siitä, ettei yliopiston siirto ja uusi asema synnyttänyt rettelöitä.

Vaikka yliopiston siirto tuli hyvin kalliiksi, koska Turkuun oli juuri saatu valmiiksi uudet rakennukset, siirtoa voidaan pitää Rehbinderin suurena saavutuksena. Sen avulla säilytettiin yliopiston sisäinen vapaus ja itsehallinto sekä estettiin yliopiston muuttaminen kenraalikuvernöörin ohjaamaksi virkamieskorkeakouluksi.

Zakrewsky, joka vuodesta 1828 oli toiminut myös Venäjän sisäministerinä, joutui 1831 epäsuosioon ja sai eron tehtävistään. Uudeksi kenraalikuvernööriksi nimitettiin vara-amiraali, ruhtinas (->) A. S. Menschikoff, joka hoiti kenraalikuvernöörin virkaa sivutoimenaan Pietarista käsin. Menschikoff ei alkuaikojen jälkeen puuttunut muihin kuin suuriin kysymyksiin. Hänen linjanaan oli, että suomalaiset saivat vanhoissa puitteissa hoitaa omat asiansa, edellyttäen ettei maasta kuulunut mitään; Menschikoffia kiinnosti Venäjän meriministerinä ensi sijassa Itämeren ja Suomenlahden puolustus, eivät Suomen sisäiset asiat. Rehbinder sai rutiiniasioissa hoitaa rauhassa omat tehtävänsä, mutta suurissa asioissa hän jäi keisarin erityistä suosiota nauttivan Menschikoffin varjoon. Varsinkin virkanimityksiä Rehbinder hoiteli mielensä mukaan silloin, kun kenraalikuvernööri ei ollut antanut niistä lausuntoa.

Vaikka Menschikoff oli poliittisilta mielipiteiltään vanhoillinen ja pyrki takaamaan Wienin kongressissa pystytetyn maailmanjärjestyksen ja estämään vallankumousten toistumisen, hänen aloitteestaan tai hänen suojeluksessaan toteutettiin Suomessa monia taloudellisia uudistuksia, joissa Rehbinderin rooli rajoittui asian esittelemiseen keisarille.

Rehbinder joutui 1840 mukaan suunnittelemaan senaatin uudistusta, kun Menschikoff hankki keisarilta määräyksen, jonka mukaan Rehbinderin tuli ryhtyä senaatin kanssa neuvotteluihin siitä, miten asioiden kulku senaatissa saataisiin joutuisammaksi. Tapaus osoittaa, että ministerivaltiosihteerin ja kenraalikuvernöörin roolit olivat Rehbinderin viimeisinä vuosina kääntyneet suorastaan päälaelleen. Senaatin käsitellessä uudistusehdotustaan Rehbinder otti muutaman kerran osaa senaatin plenumiin. Senaatin riitaisena syntynyt ehdotus oli epäonnistunut ja toteutui vain vähäisiltä osin, mitä Rehbinder ei kuitenkaan enää ollut näkemässä.

Vaikka Robert Henrik Rehbinderin vaikutus väheni vähenemistään hänen 15 viimeisen virkavuotensa aikana, hän sai näinä vuosina moninaisia ulkonaisia huomionosoituksia. Hän sai 1834 todellisen salaneuvoksen arvon ja ministerivaltiosihteerin virkanimikkeen. Hänet palkittiin 1839 Venäjän toiseksi korkeimmalla kunniamerkillä, promovoitiin 1840 yliopiston 200-vuotisjuhlan yhteydessä filosofian kunniatohtoriksi ja nimitettiin tammikuussa 1841 Venäjän ministerikomitean jäseneksi. Rehbinder kuoli lapsettomana Pietarissa 1841. Hänet on haudattu Paimioon, minne hänelle on pystytetty mausoleumityyppinen hautamuistomerkki.

Robert Henrik Rehbinder S 15.7.1777 Hevonpään kartano, Paimio, K 8.3.1841 Pietari. V majuri, vapaaherra Reinhold Johan Rehbinder ja Christina Margaretha af Palén. P 1805 - Anna Elisabet Charlotta Hedenberg S 1788, K 1845, PV Ruotsin kuninkaan henkilääkäri, Collegium Medicumin asessori, arkkiatri Anders Hedenberg ja Anna Catharina Lewin.

URA. Ylioppilas Turun akatemiassa 1791 - ; tuomarintutkinto 1795; auskultantti Turun hovioikeudessa 1795.

Kersantti Henkirakuunarykmentissä 1787; kornetti 1788; ero armeijasta 1795; Turun hovioikeuden ylimääräinen notaari 1796; ylimääräinen kanslisti oikeusrevisiossa 1797; kamarijunkkari hovissa 1802; Turun hovioikeuden apujäsen 1805, hovioikeudenasessori 1807; Suomen asiain esittelijän apulainen 1809; prokuraattorin apulainen 1810 - 1811; hovioikeudenneuvos 1811 - 1822; Suomen valtiosihteeri 1811 - ; yliopiston virkaa toimittava kansleri 1825 - ; Suomen ministerivaltiosihteeri 1834 - ; Venäjän ministerikomitean jäsen 1841.

Kunnianosoitukset: Kihlakunnantuomari 1805; P. Annan R 2 1809; valtioneuvos 1809; todellinen kamariherra 1810; todellinen valtioneuvos 1812; P. Annan R 1 1814; P. Vladimirin R 2 srk. 1817; salaneuvos 1820; P. Annan R 1 jkk. 1823; kreivi 1826; P. Aleksanteri Nevskin R 1830, jkk. 1832; todellinen salaneuvos 1834; P. Vladimirin R 1 1839; Ruotsin Pohjantähden K 1829. Filosofian kunniatohtori Helsinki 1840.

TUOTANTO. Souvenirs de ma vie / julkaisematon käsikirjoitus; Underdånig Berättelse angående Storfurstendömet Finlands tillstånd och förvaltning 1825 - 1835. 1838.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. R. H. Rehbinderin arkisto, Kansallisarkisto. Kirjeitä monien aikalaisten yksityisarkistoissa.

R. Castrén, Skildringar ur Finlands nyare historia. 1882; J. R. Danielson-Kalmari, Suomen valtio- ja yhteiskuntaelämää 18:nnella ja 19:nnellä vuosisadalla : Aleksanteri I:n aika I, II:1. 1920, 1922; M. Klinge, Bernadotten ja Leninin välissä. 1975; M. Klinge et al., Keisarillinen Aleksanterin Yliopisto 1808 - 1917. 1989; K. Korhonen, Suomen asiain komitea : Suomen korkeimman hallinnon järjestelyt ja toteuttaminen vuosina 1811 - 1826. 1963; A. A. Lillja, Arsenjij Andrejevitj Zakrevskij : Finlands generalguvernör 11.IX.1823 - 1.XII.1831. 1948; R. Savolainen, Suosikkisenaattorit : Venäjän keisarin suosio suomalaisten senaattoreiden menestyksen perustana 1809 - 1892. 1994; Suomen kansanedustuslaitoksen historia 1. 1962: A. Halila, Porvoon valtiopäivät ja autonomian alkuaika; M. Tyynilä, Senaatti : tutkimus hallituskonselji-senaatista 1809 - 1918. 1992.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Maalaukset: B. Godenhjelm, Helsingin yliopisto. Mitalit: Kansalaiskeräyksellä saaduin varoin lyötetty muistomitali 1844, jossa Rehbinderin rintakuva.

ROBERT HENRIK REHBINDERIN MUKAAN NIMETTY. Iso ja Pieni Roobertinkatu 1820, Rehbinderintie 1908, Helsinki; postimerkki 1936.

Markku Tyynilä

Julkaistu 16.9.1997.

© Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, PL 259, 00171 HELSINKI