Haartman, Lars Gabriel von (1789 - 1859)

senaatin talousosaston varapuheenjohtaja, Venäjän valtakunnanneuvoston jäsen, todellinen salaneuvos, vapaaherra

C. Grünberg. Museovirasto.

L. G. von Haartman oli vaikutusvaltainen "Suomen pääministeri" lähes kaksikymmentä vuotta aikana, jolloin valtiopäivät eivät kokoontuneet eikä valtaapitävillä ollut juuri tapana perustella julkisuudessa ratkaisujaan. Taloudelliseen kehitykseen paljolti keskittynyttä Lars Gabriel von Haartmania kutsuttiin Hopea-Lasseksi 1840 aloitetun raharealisaation toteuttajana. Von Haartman sai myös lempinimen Hänen Hirmuisuutensa, mikä johtui hänen kiivaasta ja usein kihdin takia ärtyisästä luonteestaan.

Lars Gabriel von Haartmanin urakehitys alkoi jo heti hänen Uppsalassa ja Turussa harjoittamiensa opintojen jälkeen joulukuussa 1808, jolloin hänet nimitettiin Venäjän ulkoasiainkollegion aktuaariksi. Suunnitelmat urasta Tukholmassa muuttuivat uraksi Pietarissa. Tähän oli vaikuttamassa hänen isänsä, lääketieteen professori (->) Gabriel Erik Haartman, joka 1810 aateloitiin palkkioksi lojaalista suhtautumisesta venäläisvaltaukseen. G. E. von Haartman sekä sittemmin Pietarissa Suomen asiain komiteassa työskentelevät (->) R. H. Rehbinder sekä (->) C. J. Walleen olivat ensimmäisiä venäläisvaltauksen hyväksyneitä henkilöitä.

Vuodesta 1811 L. G. von Haartman oli Suomen asiain komitean toimitussihteeri ja sai myös Turun akatemian kanslerinsihteerin tehtävät haltuunsa. Von Haartmanin urakehityksen alkuvuodet olivat hänen omasta mielestään raskaita, eikä hän viihtynyt "egoistisessa ja kylmässä" Pietarissa, "tässä pimeyden maassa" myöhemminkään.

Porvoon valtiopäivien jälkeen ei kestänyt kauankaan, kun suomalaiset alkoivat toivoa uusien valtiopäivien koollekutsumista. Niinpä kun 1819 oli saatu epämääräinen lupaus valtiopäivistä, von Haartman lähetettiin Suomeen keskustelemaan asiasta useiden henkilöiden kanssa. Asia sinänsä kuivui kokoon, mutta tällä matkalla oli von Haartmanin elämän kannalta merkittävä seuraus: hän tutustui tuolloin Louhisaaren kartanon isännän, kreivi (->) Carl Erik Mannerheimin vanhimpaan tyttäreen Sophieen. Mannerheimin tultua nimitetyksi senaattiin von Haartman nimitettiin Turun ja Porin läänin varamaaherraksi, ja Sophie Mannerheimin ja L. G. von Haartmanin häät vietettiin syyskuussa 1820.

Varamaaherrakausi katkesi odottamatta, kun von Haartmanin nuori vaimo kuoli keskenmenoon helmikuussa 1822. Syvästi rakastetun vaimon ja toivotun lapsen menetys järkytti von Haartmania niin pahoin, ettei hän enää kyennyt hoitamaan virkaansa, vaan vetäytyi appivanhempiensa omistaman, Louhisaaren lähistöltä ostamaansa Lempisaaren (Lemsjöholm) kartanoon. Surusta toipuminen vei useita vuosia ja heikensi von Haartmanin terveyttä.

Vuoden 1825 alussa von Haartman nimitettiin Viipurin läänin lahjoitusmaakomiteaan sekä Suomen asioita keisarille esittelevän valtiosihteerin apulaiseksi Pietariin. Von Haartman kuitenkin joutui 1827 anomaan virkavapautta lähteäkseen parantamaan terveyttään ulkomaille seuralaisenaan lankonsa (->) August Mannerheim. Kolmisen vuotta kestäneen ulkomaanmatkansa aikana von Haartman tutustui useiden maiden teollisuuslaitoksiin, sairaaloihin, vankiloihin ja kanaviin ja hankki suuren määrän tietoa Suomeen tuotavaksi ja sovellettavaksi.

Suomeen von Haartman palasi syksyn alussa 1830, ja tammikuussa 1831 hänet vihittiin edesmenneen vaimonsa sisaren Eva Wilhelmina Charlotta "Minette" Mannerheimin kanssa. Ehkä siitä syystä, että toivottuja lapsia ei kuulunut, von Haartman adoptoi 1837 velipuolensa Georg Gabriel von Haartmanin kuoltua tämän orvoksi jääneen pojan Victor Georg Gabriel Gustaf von Haartmanin, jonka äiti Victorina Helena Ladau oli kuollut synnytykseen 1830. Minette ja L. G. von Haartman saivat kuitenkin jonkin ajan kuluttua kaksi lasta: tytär syntyi 1840 ja poika 1844. Huolta ja murhetta von Haartmanille aiheutti jo avioliiton alkuajoista saakka Minetteä vaivannut keuhkotauti, joka vuosien mittaan vain paheni.

1830-luvulle tultaessa von Haartman oli siis ehtinyt hankkia monipuoliset Pietarin-yhteydet, kielitaidon sekä talouspoliittisen tietämyksen, joiden varassa hänestä tuli Suomen talouselämän merkittävä henkilö. Niinpä kenraalikuvernöörin vaihduttua (->) A. S. Menschikoffiin von Haartmanin kansantalouden tiedoilla alkoi vähitellen olla kysyntää, vaikka häntä ei vielä senaattiin haluttukaan. Hänet määrättiin 1834 jäseneksi Pietarissa koolla olleeseen Suomen ja Venäjän kauppasuhteiden järjestelyä pohtineeseen komiteaan ja 1838 valtion tulojen lisäämistä pohtineen komitean puheenjohtajaksi.

Nimitys senaattiin tapahtui vuoden 1840 vaihteessa, kun von Haartmania katsottiin tarvittavan raharealisaatiota toteutettaessa. Eroonsa saakka 1858 von Haartman toimi senaatin talousosaston finanssitoimituskunnan päällikkönä ja vuodesta 1841 myös talousosaston varapuheenjohtajana.

Yksi merkittävimmistä von Haartmanin johdolla toteutetuista suurista uudistuksista oli raharealisaatio, jolla ruotsalainen raha poistettiin kierrosta ja korvattiin venäläisellä. Von Haartman oli ollut jo vuosista 1817 - 1818 vakuuttunut uudistuksen tarpeesta, mutta vasta nyt, Venäjän siirryttyä vuoden 1839 rahauudistuksen myötä hopeakantaan, se saatiin toteutetuksi. Keisari asetti marraskuussa 1839 kaksi komiteaa pohtimaan raharealisaation toteuttamista myös Suomessa. Molempien puheenjohtajaksi tuli von Haartman, jonka johtavana ajatuksena oli, että Suomen talouselämän kaipaama voimakas elvytys saataisiin aikaan rajoittamalla kauppaa Ruotsin kanssa ja lisäämällä kauppavaihtoa itään päin.

Suomen rahauudistusta toteuttaessaan von Haartman käytti tehokkaasti hyväkseen yhteyksiään niin Menschikoffiin kuin Venäjän valtiovarainministeri (->) Jegor Kankriniin. Omien sanojensa mukaan "työskentelemällä kuin härkä" hän sai uudistuksen vietyä loppuun pääosin vuoteen 1843 mennessä, mutta maan pohjoisosissa rahanvaihto jatkui tämän jälkeenkin.

Rahauudistuksen menestyksellisen läpiviemisen ehtona oli myös Suomen Pankin samanaikainen uudelleenorganisointi. Von Haartmanin suhde kenraalikuvernööri Menschikoffiin alkoi viilentyä, kun hän joutui useita kertoja puolustamaan pankkia ja sen toimintaa kenraalikuvernööriä vastaan. Tässä tilanteessa von Haartman piti yhteyttä ministerivaltiosihteeri (->) Alexander Armfeltiin ja pyrki tämän välityksellä vaikuttamaan kenraalikuvernöörin päätöksiin.

Von Haartmania askarruttivat myös tulleihin liittyvät ongelmat. Entinen tullitirehtööri erotettiin, ja tullilaitoksen johtoon nimitettiin von Haartmanin toivoma henkilö. Kenraalikuvernöörin esittelystä von Haartmanille annettiin 1841 oikeus myöntää harkintansa mukaan salaisia helpotuksia virallisessa tullitariffissa säädetyistä maksuista (niin sanottu salainen tullitariffi). Lisäksi häntä pyydettiin selvittämään keinoja salakuljetuksen torjumiseksi ja tullivalvonnan tehostamiseksi. Nämä tehtävät hän suoritti menestyksekkäästi siten, että valtion tulot alkoivat kasvaa. Tullikysymykset ja erityisesti Suomen ja Venäjän välinen tulliraja aiheuttivat tämänkin jälkeen toistuvasti ongelmia. Von Haartmanilla oli osuutensa myös torjuttaessa keisarin 1851 antamaa määräystä ryhtyä toimenpiteisiin tullirajan poistamiseksi Suomen ja Venäjän väliltä. Keisarin lopulta luovuttua tästä ajatuksesta von Haartman määrättiin laatimaan ehdotus Venäjän tullitariffien kanssa yhteen sovitettavien Suomen tullitariffien pääkohdista samoin kuin yksityiskohtainen ehdotus alennettavista tulleista.

Saimaan kanavan suunnittelemiseen ja rakentamiseen ryhdyttiin samoin 1840-luvun alussa. Kanavan rakentamista oli toivottu jo pitkän aikaa ja erityisesti Viipurin läänin maaherra sekä alueen liikemiehet olivat ajaneet asiaa, mutta vasta nyt tilanne oli kypsä sen toteuttamiseksi. Von Haartman oli erittäin aktiivinen tässä asiassa, jota hän sittemmin piti lähes koko uransa tärkeimpänä saavutuksena. Asiasta kiinnostunut kenraalikuvernööri Menschikoff seurasi kanavan rakennustöitä ja esitteli sitä koskevia asioita keisarille von Haartmanin lähettämien raporttien ja selvitysten perusteella. Kanavarakentamisen rahoitusratkaisun, Saimaan kanavan obligaatiot, von Haartman hoiti aikakaudelle tyypillisesti niin salassa kuin mahdollista. Asiaa käsiteltiin senaatissakin vain hyvin vähän. Toinen kanavarakennuksen kannalta merkittävä henkilö oli Viipurin läänin maaherraksi 1844 nimitetty kenraalikuvernöörinkanslian päällikkö ja Menschikoffin ystävä (->) Casimir von Kothen, joka koordinoi ja hoiti kanavaan liittyviä asioita läänissään. Von Kothen oli naimisissa von Haartmanin sisarpuolen Anna Charlottan kanssa.

Von Haartmanin erityinen kiinnostus Saimaan kanavaa kohtaan selittyy hänen käsityksellään, että Suomelle oli edullista vähentää riippuvuutta Ruotsista ja vastaavasti lisätä suhteita Venäjään. Näin Saimaan kanavalla oli myös poliittinen merkitys, palvelihan se kaupan ja talouselämän ohjaamista pois Ruotsista ja suuntasi kohti Pietaria ja itää yleisemminkin. Von Haartmanin yleinen käsitys Suomen ja Venäjän välisestä suhteesta 1850-luvun alussa oli, että suuriruhtinaskunnan hallinnon periaatteet oli vähitellen saatettava yhdenmukaisiksi emämaan hallintoperiaatteiden kanssa.

Henkilönä von Haartman ei ollut suosittu, vaikka hänen työkykynsä ja uutteruutensa tunnustettiin yleisesti. Varsinaisia ystäviä hänellä ei juuri ollut. Tärkein ja läheisin henkilö jo varhaisista Pietarin-vuosista asti oli hänen lankonsa, Viipurin hovioikeuden presidentti Carl Gustaf Mannerheim, jonka luona von Haartman usein vieraili Pietarin-matkoillaan sekä käydessään tarkastamassa Saimaan kanavaa.

Taloudellisissa asioissa usein hyvinkin joustava ja uudistusmielinen von Haartman pitäytyi politiikassa vanhoihin, 1800-luvun alun käsityksiin. Senaatissa hän kannatti usein konservatiivisen vähemmistön mielipidettä, jota kenraalikuvernööri Menschikoff seurasi esittelyssään ja jonka keisari sitten vahvisti. Demokraattisten ja vallankumouksellisten ajatusten leviämistä pelkäävä von Haartman oli jo 1823 ollut sitä mieltä, että "ultraismi" ja "jakobinismi" olivat saavuttaneet lakipisteensä, ja 1850-luvun alussa hän katkerasti valitti Suomen yhä yltyvää "demokraattisuutta". Moderata durant (kohtuulliset ratkaisut kestävät) oli yksi von Haartmanin tärkeimmistä tunnuslauseista. Tasa-arvo kuului myös niihin asioihin, joita von Haartman vihasi. Hän kirjoitti eräässä kirjeessään 1856 ministerivaltiosihteeri Alexander Armfeltille, että Ranskan vallankumouksen "pallohuoneen valasta saakka on ajan siveellinen ilmanala ollut inhoittavan tasa-arvoisuuden saastuttama". Niinpä von Haartman ei hyväksynyt ehdotusta vapauttaa varattomat lapset koulumaksuista, koska piti sellaista kohtuuden rajat ylittävänä filantropiana.

Ihmeteltävää ei siten ole sekään, että von Haartman kammoksui fennomanian leviämistä poliittisena liikkeenä. Hän ei myöskään uskonut suomen kielen mahdollisuuksiin sivistyskielenä. Suomen kielestä hän kerran tuhahti: "Langue de Perkelä." Hän kirjoitti onnettomana kenraalikuvernööri Menschikoffille, että (->) J. V. Snellmanin Saima-lehdessä julkaistiin liberaalille filosofialle perustuvia artikkeleita ottamatta huomioon järjen ja kokemuksen antamaa opetusta.

Von Haartman oli 1850-luvun alkupuolella puheenjohtajana komiteassa, jonka tarkoitus oli vaikuttaa alemman kansanosan ajatteluun ja suojella sitä vallankumouksellisilta aatteilta. Komitean mietinnön mukaan uskonnonopetus oli kansanvalistuksen olennainen osa ja sitä oli tehostettava. Mietintö hautautui pölyn alle eikä koskaan tullut senaatin käsittelyyn. Von Haartman riitaantui komitean jäseninä olleiden lankojensa C. G. Mannerheimin ja C. von Kothenin kanssa ja väitti näiden edustavan yhteiskuntarauhaa horjuttavia ja anarkistisia mielipiteitä.

Ollessaan puheenjohtajana toisessa, uutta hallinnollista ja oikeudellista jakoa pohtivassa komiteassa von Haartman vaati toimenpide-ehdotusta, joka olisi merkinnyt entistä tiukempaa hallinnon, kirkon ja oikeudenkäytön valvontaa. Senaatin salaisessa istunnossa tämän komitean mietintöön suhtauduttiin varauksellisesti, ja Krimin sodan puhjettua asia jäi lepäämään.

(->) Aleksanteri II:n noustua valtaistuimelle Suomi sai myös uuden kenraalikuvernöörin (->) F. W. R. von Bergin. Uuden ajan merkiksi keisari kävi maaliskuussa 1856 Helsingissä ja saneli tuolloin senaatin pöytäkirjaan uudistusohjelman, jota senaatin oli ryhdyttävä toteuttamaan. (->) Osmo Jussila on osoittanut tuon ohjelman olleen lähtöisin von Haartmanin kynästä: ministerivaltiosihteeri Armfelt oli pyytänyt von Haartmanilta uudistusohjelmaa, jota sitten oli muokattu vuoroin Pietarissa ja vuoroin Helsingissä. Ennen pitkää kävi kuitenkin ilmeiseksi, ettei von Haartmanin ja aktiivisen kenraalikuvernööri von Bergin yhteistyöstä tulisi mitään. Aika oli ajanut von Haartmanin ohi. Useiden konfliktien jälkeen hän viimein huhtikuussa 1858 sai eron viroistaan mutta säilytti palkkaetunsa ja tuli samalla nimitetyksi Venäjän valtakunnanneuvoston jäseneksi.

L. G. von Haartman kuoli seuraavan vuoden joulukuussa kodissaan Askaisten Lempisaaressa. Minette Mannerheim oli kuollut kesäkuussa 1851 pitkällisen keuhkotaudin heikentämänä. Alaikäisten lastensa huoltajaksi von Haartman määräsi testamentissaan vapaaherra (->) Johan August von Bornin, Pernajan Sarvilahden kartanon isännän, joka oli naimisissa von Haartmanin veljen, lääkintöylihallituksen ylitirehtöörin (->) Carl Daniel von Haartmanin tyttären Hedvig Lovisa Fransiskan kanssa.

Lars Gabriel von Haartman S 23.9.1789 Turku, K 16.12.1859 Askainen. V Gabriel Eric von Haartman ja Fredrika Lovisa von Mell. P1 1820 - vapaaherratar Gustava Maria Sofia Mannerheim S 1801, K 1822, P1 V kreivi Carl Eric Mannerheim ja Vendla Sofia von Willebrandt; P2 1831 - hovineiti, vapaaherratar Eva Wilhelmina Charlotta Mannerheim S 1808, K 1851, P2 V kreivi Carl Eric Mannerheim ja Vendla Sofia von Willebrandt. Lapset: Alexandrina Sofia Lovisa S 1840, K 1863; Carl August Gabriel S 1844, K 1927; adoptoitu veljenpoika Victor Georg Gabriel Gustaf S 1830, K 1895.

URA. Ylioppilas Turun akatemiassa 1804, Uppsalan yliopistossa; Turun hovioikeuden auskultantti 1809.

Venäjän ulkoasiain kollegion aktuaari 1808; Suomen asiain komitean toimitussihteeri, Turun akatemian kanslerinsihteeri 1811; Vaasan hovioikeuden asessori 1812 - 1826; Suomen asiain komitean jäsen 1819; Turun ja Porin läänin varamaaherra 1820 - 1822; Viipurin läänin lahjoitusmaakomitean jäsen, valtiosihteerin apulainen 1825; senaatin talousosaston jäsen 1830; Turun ja Porin läänin maaherra 1831 - 1840; puheenjohtaja elinkeinojen kehittämiskomiteassa 1834, valtiontulojen lisäämiskomiteassa 1838, raharealisaatiokomiteassa 1839, Helsingin Nikolainkirkon rakentamiskomiteassa; senaatin talousosaston valtiovaraintoimituskunnan puheenjohtaja 1840 - 1858, talousosaston varapuheenjohtaja 1841 - 1858; Venäjän valtakunnanneuvoston jäsen 1858.

Kunnianosoitukset: Hovioikeuden asessori 1811; P. Annan R 2 1814; P. Vladimirin R 3 1817; valtioneuvos 1819; todellinen valtioneuvos 1823; kamariherra 1830; P. Stanislauksen R 1 1833; P. Annan R 1 1835; salaneuvos 1838; P. Vladimirin R 2 1840; filosofian kunniatohtori Helsinki 1840; Valkoisen Kotkan R 1842; Tiedeseuran kunniajäsen 1843; vapaaherra 1849; P. Aleksanteri Nevskin R 1851; todellinen salaneuvos 1856; Ruotsin Pohjantähden K 1838.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. L. G. von Haartmanin arkisto. von Haartmanin kirjeet Alexander Armfeltille ja C. von Kothenille. C. G. Mannerheimin kirjeet C. von Kothenille, Kansallisarkisto.

L. G. von Bonsdorff, Lars Gabriel von Haartman intill 1827. 1946; J. R. Danielson-Kalmari, Muuan lehti L. G. von Haartmanista Suomen autonomian puolustajana. 1921; L. Harmaja, L. G. von Haartman tullipoliitikkona. 1919; K. Kalleinen, Suomen kenraalikuvernementti. 1994; K. Kalleinen, Lars Gabriel von Haartman - "min lilla engel". 1998; K. Kalleinen, "Isänmaani onni on kuulua Venäjälle" : vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä. 2001; Y. Nurmio, Taistelu suomen kielen asemasta 1800-luvun puolivälissä. 1947; H. Pipping, Hopearuplasta kultamarkkaan : Suomen Pankki 1811 - 1877. 1961; E. Puramo, Itä-Suomen vesitiekysymykset 1800-luvulla erikoisesti Saimaan kanavaa silmällä pitäen. 1952; Th. Rein, Juhana Vilhelm Snellman II. 1981; Suomen keskushallinnon historia 1809 - 1995. 1996: O. Jussila, Ministerivaltiosihteeri, kenraalikuvernööri, senaatti.

Kristiina Kalleinen

Julkaistu 6.9.2001. Päivitetty 5.3.2008.

© Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, PL 259, 00171 HELSINKI