Walleen, Carl Johan (1781 - 1867)

prokuraattori, senaattori, Viipurin läänin maaherra, vapaaherra

C. J. Walleen nousi nopeasti Suomen suuriruhtinaskunnan hallinnon johtaviin tehtäviin. Hän tuli 30-vuotiaana Suomen asiain komitean jäseneksi ja eteni nopeasti Viipurin läänin maaherraksi, senaatin jäseneksi ja prokuraattoriksi. Loistavan virka- ja elämänuran kääntöpuolena on, että hänen laatimansa kaksi todella suurta valtiollista uudistushanketta, suunnitelma Suomen hallintolaitoksen uudistamiseksi ja ehdotus Suomen lakien kodifikaatioksi, jäivät toteutumatta. Paitsi korkea virkamies Walleen oli myös sulavakäytöksinen hovimies, joka jo nuorena omaksui grandseigneurin elämäntavat. Hän oli vuosikymmeniä Helsingin seurapiirien keskeinen hahmo ja kulttuurihenkilö, jonka kirjasto ja taidekokoelma olivat Helsingin hienoimmat.

Carl Johan Walleen oli suku- ja perhetaustaltaan Suomen johtavaa säätyläistöä. Hän kuului isänsä puolelta laajaan ja elinvoimaiseen (->) Walleniusten pappis-, virkamies- ja yliopistosukuun. Isä Erik Walleen oli Turun hovioikeuden varapresidentti ja myöhemmin Ruotsin korkeimman oikeuden jäsen, ja äiti Anna Catharina Beckman oli Taivassalon kirkkoherran Carl Johan Beckmanin tytär.

Walleen tuli ylioppilaaksi Turun akatemiaan 13-vuotiaana 1795 ja pääsi jo seuraavana vuonna auskultantiksi Turun hovioikeuteen, jossa hän toimi muun muassa notaarina ja ylimääräisenä viskaalina ja sai kanneviskaalin arvon 1807. Walleenilla oli sulavat käytöstavat, ja hän oli hankkinut itselleen muun muassa sujuvan ranskan kielen taidon sekä perehtynyt laajasti kirjallisuuteen ja taiteisiin. Näiden ominaisuuksiensa lisäksi Walleen herätti hovioikeudessa huomiota myös poikkeuksellisen tietorikkaana ja etevänä lakimiehenä.

Keisari (->) Aleksanteri I:n vahvistamassa Suomen suuriruhtinaskunnan hallitsemisjärjestelmässä oli käyttöä Walleenin tapaiselle virkamiehelle. Hän oli jo yksi niistä kuudesta, jotka Pietarissa vuodenvaihteessa 1808 - 1809 oleskelevan Suomen lähetyskunnan johtaja (->) Carl Erik Mannerheim nimesi ehdokkaiksi Suomen asiain esittelijäksi määrätyn (->) Mihail Speranskin sihteeriksi. Keisari valitsi tehtävään hovioikeudenasessori (->) Robert Henrik Rehbinderin, mutta Walleenkin oli pantu merkille. Keisarin vieraillessa huhtikuussa 1809 Turussa Walleen sai ilman viranhakua ja ehdollepanoa nimityksen hovioikeudensihteeriksi, ja vähän myöhemmin hänet kutsuttiin Pietariin Rehbinderin avustajaksi. Hän toimi 1809 - 1811 myös Turun akatemian kanslerin sihteerinä.

Walleen nimitettiin 1811 Uudenmaan ja Hämeen laamannikunnan laamanniksi, mutta tätä virkaa hän ei ehtinyt hoitamaan, koska hänet oli kutsuttu jäseneksi Pietariin asetettuun Suomen asiain komiteaan. Rehbinder nimitettiin Suomen valtiosihteeriksi, mutta komitean puheenjohtaja (->) Gustaf Mauritz Armfelt piti Suomen asioiden hoidon tiukasti omissa käsissään. Walleen oli tietojensa ja taitojensa takia Armfeltille lähes korvaamaton, koska Armfelt ei tuntenut Suomen lakeja ja hallintoa eikä hän suurten linjojen miehenä viitsinyt eikä ehtinyt niihin perehtyä. Armfelt tunnustikin Rehbinderille, että hänen asioista selvitäkseen täytyi "pyytää apua Jumalalta ja Walleenilta". Walleen puolestaan paneutui nopeasti asioihin ja otti paikkansa Suomen johtomiesten sisäpiirissä. Hän oli kirjeenvaihdossa maan keskeisten henkilöiden, kuten piispa (->) Jacob Tengströmin, kanssa. Kirjeissään hän esitti sattuvia kuvauksia henkilöistä, joiden kanssa hän oli tekemisissä. Vaikka hän usein käsitteli kuvattaviaan purevan ivallisesti, Armfeltiakaan säästämättä, hänen loistava tyylinsä lievensi sanonnan terävyyttä.

Viipurin läänin maaherra

Eläminen Pietarissa oli kallista, ja edustusmenojen takia komitean jäsenten palkkaus osoittautui riittämättömäksi. Suurpiirteisesti rahankäyttöön suhtautuva C. J. Walleen velkaantui niin pahasti, että hän harkitsi jopa huonekalujensa myymistä. Lähinnä taloudellisista syistä hän pyrki pois Pietarista. Tätä koskeva toive toteutui 1816, jolloin hänet nimitettiin (->) Carl Johan Stjernvallin kuoltua avoimeksi tulleeseen Viipurin läänin maaherran virkaan. Walleen myös aateloitiin, ja hän sai keisarilta 4 000 ruplan lahjapalkkion.

Samana vuonna hän solmi avioliiton edeltäjänsä lesken, jo lapsuudesta tuntemansa Eva Gustafva Stjernvallin kanssa; tämä oli Turun läänin maaherran, kenraalimajuri ja vapaaherra (->) Ernst Gustaf von Willebrandin (1751 - 1809) tytär. Samalla Walleenista tuli vaimonsa neljän alaikäisen lapsen isäpuoli. Eva Stjernvall oli synnyttänyt jo 11 lasta, joista seitsemän oli kuollut ennen kolmatta ikävuottaan. Avioliitosta Walleenin kanssa syntyi vielä viisi lasta, joista kolme eli aikuisikään.

Lapsipuolista vanhimmasta, (-> Emil Stjernvall-Walleen) Emilistä, tuli aikanaan Suomen ministerivaltiosihteerin apulainen ja ministerivaltiosihteeri. Tytärpuolista (-> Aurora Karamzin) Aurora solmi avioliiton "Venäjän Kroisoksen" Paul Demidovin kanssa sekä tämän kuoltua Andrei Karamzinin kanssa, Emilia kreivi V. A. Musin-Pushkinin kanssa ja Aline Portugalin lähettilään, kreivi Maurice Correan kanssa. Walleenin omista lapsista Carl Edvard Walleen yleni kenraalikuvernöörinkanslian johtajaksi ennen varhaista kuolemaansa, Alfons kenraalimajuriksi ja Uudenmaan läänin kuvernööriksi sekä Teodor kapteeniksi ennen siirtymistään 1862 Ruotsiin ja sittemmin Tanskaan.

Avioliitto Eva von Willebrandin kanssa merkitsi myös sukulaisuussuhteiden solmimista joukkoon Suomen johtomiehiä. Vaimon sisarista Vendla Sofia oli naimisissa vapaaherra, sittemmin kreivi C. E. Mannerheimin kanssa ja Wilhelmina Albertina (Minette) Suomen asiain komitean jäsenen (->) Adolf Fredrik von Willebrandin kanssa. Molemmat langot kuuluivat hallituskonseljin ensimmäisiin jäseniin, ja myös Minetten ensimmäinen puoliso (->) August Fredrik Palmfelt oli ollut hallituskonseljin jäsen. Sukupiiriin liittyi sittemmin myös senaatin tuleva varapuheenjohtaja (->) Lars Gabriel von Haartman, jonka molemmat puolisot olivat C. E. Mannerheimin tyttäriä.

Maaherraksi siirtyminen ei merkinnyt Walleenin joutumista syrjään valtiollisista asioista. Kun 1818 - 1819 näytti todennäköiseltä, että keisari kutsuisi Suomen valtiopäivät koolle, Rehbinder ryhtyi puuhaamaan Suomen hallinnon uudistamista ja tilasi ystävältään Walleenilta tätä koskevan suunnitelman. Walleenin laatima ehdotus kelpasi Rehbinderille pienin korjauksin, ja heinäkuussa 1819 Rehbinder ilmoitti Walleenille paperin olevan "keisarin käsissä". Suomen asiain komitealta hän sen sijaan salasi ehdotuksen.

Walleenin ehdotus tarkoitti siirtymistä 1808 - 1809 luodusta aleksanterilaisesta järjestelmästä kohti Ruotsin mallin mukaista hallintoa. Senaatin alapuolelle olisi muodostettu hallintokollegio, ja oikeusosasto olisi erotettu senaatista korkeimmaksi oikeudeksi puheenjohtajanaan silloista prokuraattoria vastaava oikeuskansleri. Suomen asiain komitea olisi lakkautettu, ja Pietariin olisi jäänyt "ministerivaltiosihteeri" avustajiensa kanssa. Kotimaisen hallinnon keskeisin valtioelin olisi ollut kenraalikuvernöörin neuvosto, johon olisivat kuuluneet kaksi "senaattoria", hallintokollegion puheenjohtaja, korkeimman oikeuden puheenjohtaja ja pääkaupunkiläänin tai pääkaupungin kuvernööri. Osin ehdotus oli räätälintyötä. Neuvoston paikat oli selvästi tarkoitettu Walleenille ja muille Rehbinderin tukimiehille, ja ministerivaltiosihteeri olisi ollut Rehbinder, joka 1834 tämän virkanimikkeen saikin.

Walleenin ehdotuksen mukaan säädyt olisivat kokoontuneet joka kolmas vuosi, ja niiden asemaa olisi vahvistettu. Ylimmät virkamiehet olisivat olleet oikeudellisesti vastuullisia säädyille, ja säädyt olisivat saaneet oikeusasiamiehen (prokuraattorin), jolla olisi ollut oikeus valvoa hallintoa. Vieraillessaan Suomessa 1819 Aleksanteri I oli allekirjoittamaisillaan valtiopäiväkutsun, mutta halusikin vielä harkita jotakin muille tuntemattomaksi jäänyttä asiaa, jolloin valtiopäivähanke ja sen myötä hallinnonuudistuskin lykkäytyi "toistaiseksi" suurvaltapoliittisen tilanteen kiristymisen takia.

Aleksanteri I:n Suomen-vierailu merkitsi Walleenille muutoinkin vastoinkäymisiä. Tietämättä keisarin Venäjällä antamasta määräyksestä, jonka mukaan virkamiesten tuli keisarin tarkastusmatkojen aikana pysytellä virkapaikallaan, kenraalikuvernööri (->) Fabian Steinheil ja maaherra Walleen matkustivat keisaria vastaan Salmiin, missä he saivat tältä tiukan käskyn palata virkapaikoilleen. Keisarin vieraillessa Viipurissa Walleen ja hänen alaisensa jäivät ilman tavanomaisia suosionosoituksia, vaikka Walleen saikin tunnustusta lääninsä hyvästä hoidosta. Rehbinderin ponnistusten tuloksena tunnustus tuli kuitenkin 1820, jolloin keisari myönsi Walleenille lahjapalkkion, joka lähes vastasi hänen silloisia 80 000 ruplan velkojaan. Tätä ja myöhempiä lahjapalkkioita on historiankirjoituksessa käytetty Walleenin maineen mustaamiseen, vaikka esimerkiksi Carl Johan Stjernvallkin oli 1814 saanut 40 000 ruplan lahjapalkkion velkojensa hoitamiseen.

Senaattori ja prokuraattori

Senaatin talousosastoon perustettiin 1820 kolme uutta jäsenen vakanssia, joihin nimitettiin (->) Johan Albrecht Ehrenström, C. E. Mannerheim ja C. J. Walleen. Walleen nimitettiin senaattiin vastoin Suomen asiain komitean ehdotusta, eikä hän itsekään ollut kovin halukas tehtävään. Rehbinder kuitenkin halusi Walleenin senaattiin luottomiehekseen ja tietojen välittäjäksi. Mannerheimista tuli 1822 senaatin talousosaston ensimmäinen varapuheenjohtaja. Samalla oikeusosaston varapuheenjohtajaksi tuli prokuraattori (->) Carl Edvard Gyldenstolpe, jolloin Walleen nimitettiin uudeksi prokuraattoriksi. Nimitys oli ylennys, koska prokuraattorin tehtävä oli senaatissa huomattavasti rivijäsenyyttä arvostetumpi.

Vaikka Walleen, Mannerheim ja Ehrenström kuuluivatkin samoihin sukulais- ja seurapiireihin, he senaatissa olivat enimmän aikaa riidoissa keskenään. Vuonna 1825 uuden kenraalikuvernööri (->) Arseni Andrejevitsh Zakrewskyn kanssa puhjenneessa konfliktissa he kuitenkin pystyivät yhteistoimintaan. Senaatti kieltäytyi panemasta täytäntöön Zakrewskyn suoraan keisarilta ilman valtiosihteerin esittelyä hankkimia päätöksiä. Walleen selosti senaatin kannan Zakrewskylle, mutta ei saanut tätä muuttamaan kantaansa. Tällöin senaatti laati asiasta alistuksen keisarille. Walleen pyysi kiistan takia eroa, mutta sai sen asemesta tyytyä vuoden virkavapauteen. Asian ratkaisu siirtyi (->) Nikolai I:n hallituskaudelle, ja asia ratkaistiin Zakrewskyn hyväksi.

Walleen otti lainvalvojan tehtävänsä muutoinkin vakavasti. Hän asettui 1827 senaatissa säätyjen oikeuksiin vedoten vastustamaan ystävänsä Rehbinderin suunnitelmaa Viipurin läänin itäisimpien pitäjien liittämisestä Venäjään. Yleensä hän sai oman kantansa läpi taidokkaasti ja diplomaattisesti turhia konflikteja välttäen. Walleenin oikeudellinen asiantuntemus oli kiistaton, ja hänet voidaan perustellusti lukea Suomen merkittävimpien prokuraattoreiden joukkoon.

Walleenin prokuraattorikauden aikainen suurtyö - itse asiassa hänen elämäntyönsä - oli ehdotus Suomen lakien kodifikaatioksi. Aluksi Walleen jatkoi 1814 aloitettua työtä vuoden 1734 lain jälkeisten asetusten ruotsalaisen kokoelman saattamiseksi Suomen olojen mukaiseksi. Sittemmin työ sai toisen suunnan, kun Mihail Speranskin johdolla keisarin kanslian II osastossa aloitettu Venäjän lakien kodifiointi päätettiin ulottaa koskemaan myös Venäjän reuna-alueita, mistä keisari antoi Suomen lakien osalta käskykirjeen 1835. Työtä varten asetettiin Walleenin johtama lakikomitea, ja Walleen sai Speranskilta salaiset ohjeet, että kodifiointi oli suoritettava Venäjän Svod zakonovin (Lakikirjan) eli Speranskin kodifikaation systematiikan mukaisesti. Tämän mukaisesti komitean jäsen, professori Karl Evert Ekelund laati ehdotuksen lakiteoksen systemaattisesta jaottelusta.

Hanke eteni samanaikaisesti sekä komiteassa että keisarin kanslian II osastossa. Walleen oli vuodesta 1839 vapautettu kaikista muista prokuraattorin virkatehtävistä paitsi lausuntojen antamisesta keisarille. Hän näki hankkeessa tilaisuuden saada Suomelle oma perustuslaki ja laati tätä koskevan ehdotuksen kodifikaation alkuosaksi, jonka hän lähetti senaatin sivuuttaen suoraan Pietariin. II osaston uusi johtaja Dmitri Nikolajevitsh Bludov ei hyväksynyt perustuslakeja, vaan laati suunnitelman niiden korvaamisesta keisarin antamalla lyhyellä julistuksella. Bludov sai kannalleen myös keisarin tuen, mutta toisin kuin Bludov luuli, kenraalikuvernööri (->) Alexander Sergejevitsh Menschikoff ei ilmoittanut päätöksestä Walleenille, ja Walleenin perustuslakikin on kadoksissa.

Lakikomitean laatimien siviililain ensimmäisten 600 pykälän ja rikoslain tarkastamiseksi asetettiin Walleenin aloitteesta 1840-luvun alussa tarkastuskomitea. Varsinkin tarkastuskomitean jäsenet, professorit (->) Johan Jakob Nordström ja (->) Wilhelm Gabriel Lagus, sekä sihteeri, yliopistonapulainen (->) Johan Philip Palmén, suhtautuivat kielteisesti hankkeeseen ja puolustivat vuoden 1734 lain systematiikan säilyttämistä. Menschikoff, jonka politiikkana yleensäkin oli konsensuksen säilyttäminen, päätyi kantaan, että suomalaisten lainkuuliaisuuden ylläpitämiseksi ja suomalaisten lähentämiseksi Venäjään vuoden 1734 lain sanamuoto olisi "ainakin tällä kertaa" jätettävä muuttamatta. Keisari määräsikin 1847, että kodifikaatio oli suoritettava toisen suunnitelman mukaan. Samalla tarkastuskomitea kuitenkin lakkautettiin.

Tämän jälkeen lakikomitea, jonka puheenjohtajana Walleen toimi vielä erottuaan prokuraattorin virasta 1854, laati kaksiosaisen 1538 - 1854 annettujen säädösten kokoelman (Samling af de i Storfurstendömet Finland gällande och intill 1855 utkomne författningar, 1855), ajan tasalle saatetun laitoksen vuoden 1734 laista (Sveriges Rikes Lag, 1856) sekä kolmiosaisen, viisiniteisen hallintolakiehdotuksen (Förslag till Ekonomi- och Politi-Lag, 1857 - 1858). Komitean ehdotus oli vielä määrä tarkastaa, ja sitä varten virastoja ja laitoksia kehotettiin esittämään muistutuksensa senaatille ennen vuoden 1861 loppua. Keisari (->) Aleksanteri II kuitenkin määräsi 1865 valtiopäivätoiminnan alkamiseen viitaten, että tarkastus oli jätettävä myöhempään ajankohtaan. Walleenin kodifikaatioehdotukset jäivät pölyttymään virastoihin. Se konkreettinen seuraus työstä kuitenkin oli, että kun komitean asetuskokoelma luovutettiin Aleksanteri II:lle, tämä määräsi, että kaikki säädökset oli vastaisuudessa painettava. Niinpä 1860 alettiin julkaista Suomen asetuskokoelmaa, joka on siitä asti ilmestynyt jatkuvana sarjana, nykyään Suomen säädöskokoelman nimellä.

Walleenin menettelyä kodifikaatioasiassa on myöhemmässä tutkimuksessa arvosteltu. Pisimmälle on mennyt (->) Ernst Gustaf Palmén, joka on isänsä J. Ph. Palménin elämänkerrassa kohtuuden rajat ja tieteellisen objektiivisuuden sivuuttaen mustamaalannut paitsi Walleenin toiminnan myös hänen persoonansa. Walleenin arvostelu on suurelta osin jälkiviisautta. Walleen tosin katsoi, että kodifiointi saattoi tapahtua ilman valtiopäivien suostumusta, koska lain sisältöä ei muutettu. Toisaalta Suomen johtomiehet, kuten (->) Alexander Armfelt ja L. G. von Haartman, pitivät koko valtiopäivälaitosta lakanneena instituutiona, ja vaikka Walleenin vastustajat vetosivat säätyjen oikeuksiin, tämä näyttää enemmänkin olleet vain heidän pääpyrkimystään, Ruotsin aikaisten lakien säilyttämistä, tukeva argumentti. Eri asia on, että kysymys tuli aivan uuteen valoon valtiopäivätyön alkaessa 1863, mutta tätä tuskin kukaan osasi 1840-luvulla tai edes 1850-luvulla ennustaa. Myöhemmin kuitenkin senaatti suhtautui kaikenlaiseen kodifioimiseen jyrkän kielteisesti.

Kulttuurihenkilö

Prokuraattori C. J. Walleen oli kunnioitettu ja arvostettu virkamies sekä tunnettu kulttuurihenkilö. Hän sai 1832 salaneuvoksen arvon, ja 1840 hänet vihittiin yliopiston 200-vuotisjuhlan yhteydessä lakitieteen kunniatohtoriksi. Erotessaan prokuraattorin virasta 1854 hänet korotettiin lapsineen ja jälkeläisineen vapaaherralliseen säätyyn ja palkittiin Pyhän Aleksanteri Nevskin kunniamerkillä. Lakikomitean kaikkien ehdotusten tultua painetuiksi 1858 Walleen sai Pyhän Aleksanteri Nevskin kunniamerkin briljanttien kera.

Walleenin kirjasto ja taidekokoelmat olivat tunnetusti Helsingin hienoimmat. Hän kuului Suomen Taideyhdistyksen perustajiin ja toimi yhdistyksen ensimmäisenä puheenjohtajana 1846 - 1849. Hän oli vanhan hyvän ajan grandseigneur ja kuului Helsingin seurapiirien keskeisiin hahmoihin. Hänellä oli hyvät suhteet keisariperheeseen, joita lisäksi hänen tytärpuolensa Aurora Karamzinin ja hänen adoptoimansa poikapuolen Emil Stjernvall-Walleenin läheiset kontaktit keisarihuoneeseen vahvistivat.

Muutettuaan 1820 Helsinkiin Walleen hankki puolisonsa äidinperintönä saamillaan varoilla - appi E. G. von Willebrand oli ollut Suomen varakkaimpia miehiä - Espoon Qvarnbyssä - nykyisin Järvenperän kaupunginosassa - sijaitsevan Träskändan kartanon. Sen kaunistamiseen ja kehittämiseen - varsinkin kartanon puiston suunnitteluun ajan puutarhataiteen vaatimusten mukaiseksi - Walleen uhrasi paljon varoja. Koko Helsingissä asumisensa ajan Walleen suunnitteli oman talon rakentamista, kunnes hän lasten tultua täysi-ikäisiksi ryhtyi 1840 toteuttamaan suunnitelmaansa ja rakennutti Hakasalmen huvilan - Villa Hagasundin eli "Villa Walleenin" - Töölönlahden rantaan. Varat rakentamiseen Walleen sai myymällä Träskändan kartanon 1840 tytärpuolelleen, silloiselle Aurora Demidoville. Hakasalmen huvila valmistui 1844.

Erottuaan prokuraattorinvirasta C. J. Walleen saattoi keskittyä kulttuuriharrastuksiinsa, erityisesti lempiharrastukseensa puutarhataiteeseen. Walleen kuoli Hakasalmen huvilassa 1867. Aurora Karamzin lunasti perikunnalta Hakasalmen huvilan, jota pidetään nykyään epähistoriallisesti enemmänkin Aurora Karamzinin kuin Walleenin luomuksena. Huvila on 2000-luvun alussa Helsingin kaupunginmuseon pysyvä näyttelytila.

Carl Johan Walleen S 5.9.1781 Turku, K 21.3.1867 Helsinki. V Turun hovioikeuden varapresidentti Erik Walleen ja Anna Catharina Beckman. P 1816 - vapaaherratar Eva Gustafva Stjernvall (aiemmin von Willebrand), PV Turun ja Porin läänin maaherra, kenraalimajuri Ernst Gustaf von Willebrand ja Vendla Gustafva von Wright. Lapset: Ludvig Teodor Erik S 1817, K 1818; Carl Edvard S 1819, K 1856, kenraalikuvernöörinkanslian johtaja, valtioneuvos, P Wilhelmina Matilda Björkenheim; Vladimir Alfons S 1820, K 1870, kuvernööri, kenraalimajuri, P1 Anna Charlotta Björkenheim, P2 Catharina Margareta Etholén; Sofie Adelaide S 1822, K 1835; Teodor S 1827, K 1902, kapteeni, P Anna Lovisa Ulrika Bornemann.

URA. Ylioppilas Turun akatemiassa 1795; tuomarintutkinto 1796; Turun hovioikeuden auskultantti 1796.

Turun hovioikeuden ylimääräinen notaari 1797 - , kanslisti 1800 - , ylimääräinen viskaali, notaari 1806, sihteeri 1809; Suomen asiain valmistelun avustaja Pietarissa 1809; Turun akatemian kanslerin sihteeri 1809 - 1811; Uudenmaan ja Hämeen laamannikunnan laamanni 1810 - 1816; Suomen asiain komitean jäsen 1811 -1816; Viipurin läänin maaherra 1816 - 1820; senaatin talousosaston jäsen, kansliatoimituskunnan päällikkö 1820 - 1822; prokuraattori 1822 - 1854.

Kunnianosoitukset: Hovioikeuden kanneviskaalin arvo 1807; P. Vladimirin R 4 1810; valtioneuvos 1812; P. Vladimirin R 3 1816; aateloitu 1816; P. Annan R 1 keisarillisen kruunun kera 1822; salaneuvos 1832; P. Vladimirin R 2 s. rtk. 1836; oikeustieteen kunniatohtori 1840; Valkoisen Kotkan R 1842; P. Aleksanteri Nevskin R 1854; vapaaherra 1854; briljantein koristettu nuuskarasia keisarin kuvalla 1855; P. Aleksanteri Nevskin R jkk. 1858.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Kirjeitä useissa yksityiskokoelmissa; Lakikodifiointikomitean arkistot 1814 - 1847, Kansallisarkisto.

C. von Bonsdorff, Statsmän och dignitärer : interiörer ur ämbetsmannavärlden i Finland vid ryska tidens början. 1921; O. Jussila, Suomen perustuslait venäläisten ja suomalaisten tulkintojen mukaan 1808 - 1863. 1969; Konferensföredrag : gemensam nordisk konferens i rättsinformatik och rättsfilosofi 1991 - 1992. 1992: M. Tyynilä, Lagsamling, lagbok och lagkodifikation; K. Korhonen, Suomen asiain komitea : Suomen korkeimman hallinnon järjestelyt ja toteuttaminen vuosina 1811 - 1826. 1963; I. Qvarnström, Tarunhohteinen elämä : Aurora Karamzin ja hänen aikakautensa. 1948; R. Savolainen, Suosikkisenaattorit : keisarin suosio suomalaisten senaattoreiden menestyksen perustana 1809 - 1892. 1994; M. Tyynilä, Senaatti : tutkimus hallituskonselji-senaatista 1809 - 1918. 1992.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Maalaukset: J. E. Lindh. Ateneumin taidemuseo (kopio: B. Kahl. Helsingin kaupunginmuseo).

Markku Tyynilä

Julkaistu 30.7.2007.

© Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, PL 259, 00171 HELSINKI