Tengström, Jacob (1755 - 1832)

arkkipiispa, Turun akatemian varakansleri, teologian professori, kirjailija

Suomen Kansallismuseo. Museovirasto.

Lahjakkaasta ja kunnianhimoisesta Jacob Tengströmistä tuli jo nuorena teologian professori (1790) ja Turun piispa (1803) sekä sittemmin Suomen ensimmäinen arkkipiispa (1817). Venäjän vallattua 1808 Suomen Tengström pyrki aktiivisesti vaikuttamaan maan tulevaisuuden muotoutumiseen solmimalla luottamukselliset suhteet keisarin edustajiin ja myös hallitsijaan itseensä. Hän vaikuttikin 1808 - 1809 keskeisesti kaikkiin suuriin ratkaisuihin. Piispan tehtävien lisäksi Tengström toimi merkittävässä yliopiston varakanslerin virassa (1803 - 1817), ja Porvoon valtiopäivillä 1809 hän oli pappissäädyn vaikutusvaltainen puhemies. Hän oli myös Suomen ensimmäinen moderni historiankirjoittaja.

Arkkipiispa Jacob Tengström oli erinomainen kirjallinen, historiallinen ja hallinnollinen kyky. Turun opintojensa jälkeen hän oli saanut Tukholmassa kosketuksen pääkaupunkilaismaailmaan ja menestynyt sekä sosiaalisesti että kirjallisesti. Hänestä tuli jo nuorena professori ja piispa, ja hän on merkittävä runoilijana ja varsinkin Suomen ensimmäisenä modernina historiankirjoittajana, joka kirjoitti narratiivisesti, ruotsiksi. Tengström seurasi kiinteästi kuohuvan aikakautensa tapauksia ja osallistui myös valtiopäivätyöskentelyyn.

Piispa Tengströmin poliittiset ja hallinnolliset kyvyt osoittautuivat aivan keskeisiksi Venäjän vallattua Suomen 1808. Hän arvioi alusta alkaen valloituksen lopulliseksi ja pyrki aktiivisesti vaikuttamaan Suomen tulevaisuuden muotoutumiseen solmimalla luottamukselliset suhteet keisarin edustajiin ja pian myös hallitsijaan itseensä. Tengströmistä tuli siten tärkein suomalainen vaikuttaja, hän saavutti (->) Aleksanteri I:n ja (->) Mihail Speranskin täyden luottamuksen ja vaikutti keskeisesti kaikkiin suuriin ratkaisuihin 1808 - 1809. Keskeisasemassa oli hänen pyrkimyksensä virkamiehistön ja papiston tason kohottamiseksi, mikä oli sopusoinnussa Speranskin politiikan kanssa. Siksi Suomen yliopisto sai alun perin olennaisen aseman uudessa tilanteessa; Speranskista tuli kansleri ja yliopiston määrärahat kaksinkertaistettiin. Speranskin kukistuttuakin Tengströmin arvovalta ja merkitys säilyivät, ja hänen onnistui saada keisarin veli, suuriruhtinas (-> Nikolai I) Nikolai Pavlovitsh yliopiston kansleriksi 1816. Pian tämän jälkeen Tengström vetäytyi varakanslerin virasta, joka jätettiin täyttämättä. Hän saattoi vihkiä yliopiston uuden, suorastaan valtavan päärakennuksen Turussa, ja hänet nimitettiin arkkipiispaksi 1817. Vanhuusikänsä Tengström omisti suurimmaksi osaksi historiallisille tutkimuksille.

Heti vuodesta 1808 Tengströmin politiikkaan kohdistettiin arvostelua legalistiselta kannalta, ja sekä yliopistossa että yleensä säätyläistössä tuli vaikuttamaan "ruotsalainen" mielipide, joka koetti jarruttaa Suomen uuden aseman vakiinnuttamista ja sen edellyttämiä suhteita Venäjään ja hallitsijaan. Myöhemmin 1800-luvun lopussa ja varsinkin 1900-luvun alkupuolella voimistunut liberaalis-svekomaaninen mielipide tuomitsi Tengströmin "myöntyvyyspolitiikan” nimenomaisena edustajana; vastaavasti hän on saanut ymmärtämystä ja suurta arvonantoa "reaalipoliittisen" näkökannan edustajilta.

Jacob Tengström menetti melko varhain isänsä, joka oli apulaispappina ja koulunopettajana Kokkolassa mutta jolla - maisterina - olisi ollut odotettavissa hyvä papillinen virkaura. Jacob sai niin ollen opiskella sukulaisten avustusten varassa. Tukijoista tärkein oli eno (->) Anders Chydenius, joka oli juuri päässyt kirkkoherraksi 1771, kun Tengström tuli ylioppilaaksi Turkuun.

Chydeniuksen poliittinen maine ja merkitys sekä toisen, varhain kuolleen enon, dosentti (->) Samuel Chydeniuksen tieteellinen maine olivat epäilemättä kannustamassa nuorta Tengströmiä, samoin kuin vuoden 1772 valtiollisen käänteen mukanaan tuoma optimismi. (->) Kustaa III:n ajan reformismi näkyi Tengströmin dosentinväitöskirjan (1777) aiheessa: kirja käsitteli kysymystä, oliko ja milloin kuolemanrangaistus katsottava luonnonoikeuden mukaiseksi. Maisteriksi hän oli väitellyt kaksi vuotta aikaisemmin inspehtorinsa, professori (->) Pehr Kalmin johdolla ensin pro exercitio Raamatussa kuvailluista aamu- ja iltakasteista ja sitten pro gradu ruotsiksi isonjaon tärkeydestä metsätaloudelle. Nämä olivat kuitenkin harjoitusluonteisia kirjoituksia.

Tengströmin kiinnostus kohdistui jo varhain runouteen ja uusiin kieliin, joita hän maisteriksi tultuaan opetti Kokkolan kauppiaiden pojille perustamassaan oppilaitoksessa ja toimiessaan kaksi vuotta kotiopettajana tullinhoitaja Carl Caloanderin perheessä Turussa; Caloanderin tyttären Anna Christinan hän vei aikanaan vihille. Tengström nimitettiin 1778 moraalifilosofian dosentiksi ja hän sai stipendin, ja 1780 hänestä tuli ylimääräinen filosofisen tiedekunnan apulainen. Tästä virasta hän yleni jo 1783 teologian apulaiseksi varmalle teologiselle uralle, joka johti professoriksi ja prebendakirkkoherraksi sekä 1803 Turun piispaksi.

Tengström herätti jo varhain huomiota lahjakkuudellaan sekä kirjallisilla ja esityksellisillä kyvyillään. Hänestä kehittyi varhain erinomainen latinisti, joka muun muassa harjoitteli kääntämällä Ludvig Holbergin komedianosia latinaksi ja kirjoittamalla Ovidius-mukaelmia ja runsaasti epigrammeja ruotsiksi. Koulutoimensa ohessa Kokkolassa hän harjoitteli runoilu- ja saarnataitoa sekä soitti huilua enonsa Chydeniuksen perustamassa orkesterissa.

Tengströmin kirjallisesta kunnianhimosta kertoo se, että hän ryhtyi kääntämään Vergiliuksen Aeneista ruotsiksi aleksandriinimitalla ja sai valmiiksi ainakin kolme ensimmäistä laulua; ensimmäisen hän lähetti Kuninkaalliselle kirjallisuusakatemialle (Vitterhets Historie och Antikvitets Akademien) Tukholmaan ja sai siitä akatemian kultamitalin. Käännös julkaistiin 1785. Tengström sai akatemialta 1776 - 1781 peräti kolme kertaa suuren palkinnon. Hänellä oli siis jo nimeä, kun hän täydensi kasvatustaan toimimalla Tukholmassa kamarineuvos Gustaf Stockenströmin poikien kotiopettajana ja oleskelemalla myöhemmin 1779 - 1781 oppilaidensa kanssa Uppsalassakin. Hän sai näinä kustavilaisen kulttuurielämän virkeinä vuosina ratkaisevaa sosiaalista varmuutta sekä tärkeitä kirjallisia ja historiantutkimukseen liittyviä vaikutteita ja ohjausta enonsa tuttavilta, muun muassa valtakunnanhistorioitsija, kanslianeuvos Anders Schönbergiltä; Chydenius itse oli Tukholmassa valtiopäivillä 1779. Schönberg, jonka "amanuenssiksi" Tengström siirtyi muutamiksi kuukausiksi, oli Tengströmin tärkein historian ja politiikan opettaja, ei niinkään (->) Henrik Gabriel Porthan, kuten usein väitetään; heidän laaja kirjeenvaihtonsa valtiollisen elämän peruskysymyksistä jatkui Schönbergin kuolemaan saakka, vuoteen 1811. Tengströmin poliittinen toiminta vuodesta 1808 alkaen on nähtävä tässä yhteydessä.

Tengströmin yhteydet Schönbergiin, väsymättömän kustantajan ja litteratöörin C. C. Gjörwellin piiriin sekä Vitterhetsakademieniin, jolta hän sai palkintoja, jonka kilpakirjoituksiin hän otti osaa ja jonka jäseneksi hänet valittiin 1793, loivat hänelle vakiintuneen maineen Tukholmassa, ja tämä arvostus tuli tietenkin tunnetuksi myös Turussa. Jo 1797 hänet mainittiin ehdokkaana Ruotsin akatemian jäseneksi, ja 1804 hänet asetettiin ehdokassijalle Uppsalan arkkipiispan vaalissa.

Tengströmin kirjallinen kunnianhimo ilmeni monissa Tukholman ajan ja sitä seuranneen kauden kaunokirjallisissa ja historiallisissa hankkeissa. Etenkin on mainittava Racine-tyyppinen aleksandriinilla kirjoitettu viisinäytöksinen tragedia Zelis, jonka Tengström kirjoitti suosijansa, valtaneuvos kreivi Carl Fredrik Schaefferin ehdotuksesta; Schaeffer korosti kuninkaan kiinnostusta teatteriin. Näytelmää ei kuitenkaan esitetty, ja se painettiin vasta 1899. Schaeffer, joka kutsui Tengströmin muutamia kertoja kartanoonsa, oli kuninkaan lähimpiä neuvonantajia ja jatkuvassa kirjeenvaihdossa aikansa merkittävien ranskalaisten filosofien, historioitsijoiden sekä poliitikkojen kanssa.

Schönbergin ja kanslianeuvos Erik af Sotbergin ohjauksessa Tengström keskittyi uudemman ajan valtiolliseen ja sotilaalliseen historiaan, ja hän voitti Vitterhetsakademienin suuren palkinnon teoksellaan Historisk afhandling om svenska sjömagten i äldre tider och i synnerhet under konung Erik XIV. Teos painettiin akatemian Handlingar-sarjaan, jossa se käsittää lähes 200 painosivua. Sen valmistamiseen hän oli käyttänyt hyvin laajasti kirjallisuutta ja valtakunnanregistratuuraa sekä etsinyt myös Kammararkivetista tietoja sotalaivojen rakennus- ja varustamiskustannuksista.

Tengströmin pyrkimykset päästä yliopiston kirjastonhoitajaksi tai ylimääräiseksi professoriksi eivät onnistuneet, mutta 1783 hän sai teologian apulaisen viran, johon liittyi prebendapastoraatti ja palkka ja joka oli samalla käytännössä myös odotusvuoro varsinaisen professorin virkaan. Kesäisistä saarnaharjoituksistaan huolimatta Tengström ei ollut paneutunut teologiaan mutta teki sen nyt nopeasti. Hän väitteli 1783 (De expiatione Jesu Christi vicaria), ja hänet vihittiin papiksi 1784 ja asetettiin Piikkiön kirkkoherraksi 1785. Tällöin hän myös tehokkaasti ja nopeasti opetteli puhumaan ja kirjoittamaan sujuvasti suomea. Saarnansa hän valmisti edelleen latinaksi ja käänsi ne sitten suomeksi tai ruotsiksi. Kirkkoherran virkatalon maanviljelys ja rakennusten kunnostaminen kiinnostivat Tengströmiä, vakinaiset tulot vapauttivat hänet pääosasta yksityisopetusta ja yksityisiä luentoja, hänen terveytensä parani ja saarnaaminen vahvisti keuhkoja, vaikka päinvastaista oli pelätty. Hän saattoi paremmin omistautua historiallisiin tutkimuksiinsa ja kaunokirjalliseen toimintaansa. Tengströmistä tuli yliopiston aktiivisimpia opettajia. Hän oli myös turkulaisten inspehtori.

Porthanin piirin julkaisema viikkolehti Tidningar utgifne af et Sälskap i Åbo oli ilmestynyt vain 1771 - 1778, mutta Tengström ryhtyi Porthanin 1782 uudelleen perustaman Åbo Tidningar -lehden avustajaksi. Lehden, kirjaston ja historiallisten harrastusten merkeissä Porthanin ja Tengströmin suhde kiinteytyi, mitä Porthanin nuoreen Tengströmiin verrattuna varovaisempi ja vakavampi luonteenlaatu ei estänyt. Lehti lakkasi ilmestymästä 1785, mutta heräsi jälleen henkiin vuodeksi 1789 ja sitten Tengströmin johdolla uudelleen 1791.

Tengström oli lehden toimittaja 1791 - 1793, ja sen jälkeenkin hän vastasi Porthanin kanssa lehdestä muun muassa seuraajansa (->) Frans Michael Franzénin pitkän ulkomaanmatkan aikana. Tämä Turun lehdistön varhaisvaihe rakentui Porthanin ja hänen lahjakkaimpien oppilaidensa ympärille. Porthan, Tengström ja Franzén tekivätkin siitä yhtäältä "historiallisen aikakauskirjan", joka jatkuvasti julkaisi paljon historiallisia lähteitä ja asiakirjalöytöjä, toisaalta eurooppalaisen, nimenomaan klassillisen kirjallisuuden ruotsinnosten ja esittelyjen foorumin. Tengströmin laaja ja korkeatasoinen kirjallinen tuotteliaisuus ilmeni lehdessä julkaistuissa epigrammeissa, oodeissa, tilapäärunoissa, muistorunoissa sekä seura- ja juomalauluissa, joista Mer lycklig än Kresus de Lydiers kung / jag sorglös vid bägaren sitter tuli Olof Åhlströmin säveltämänä hyvin suosituksi. Lehdessä ilmestyi myös tutkielmia, muun muassa laaja kirjoitus naiskasvatuksesta.

Musikaalinen Tengström osallistui kiinteästi Turun Soitannollisen seuran toimintaan, ja samoin hänen vaikutuksensa Turun Lukuyhdistyksessä oli keskeinen.

Porthanin ja Tengströmin yhteistyö kehittyi moninaiseksi. Molempia yhdisti aito yliopistoon, nuorisoon ja sivistykseen kohdistuva velvollisuudentunto; he olivat pitkään (->) Johan Bilmarkin ohella yliopiston ahkerimpia professoreita. Yhdessä he tekivät pitkän tarkastusmatkan yliopiston verotiloille Ylä-Satakuntaan 1797, ja yhdessä he perustivat 1803 lyhytaikaiseksi jääneen merkittävän, silloin valtakunnan ainoan, kirjallisen aikakauslehden, Allmän Litteraturtidningin. Hyvin kiinteäksi muodostui myös Tengströmin suhde Franzéniin, josta tuli 1792 dosentti ja 1798 professori. Molemmat olivat jo nuoresta tunnettuja nimiä Tukholman kirjallisissa piireissä, ja he avustivat myös Tukholman lehtiä.

Historiallisissa harrastuksissaan Tengström kääntyi yliopisto-, kirkko- ja kulttuurihistorian suuntaan laatimalla ruotsiksi lyhyessä ajassa varsin ansiokkaan elämäkerran aikanaan Turussa toimineesta professori, piispa (->) Johannes Terseruksesta, joka erotettiin harhaoppisuudesta syytettynä. Tällä ajatuksen- ja mielipiteenvapautta koskettavalla aiheella oli ajankohtaissanomakin kirjan ilmestyessä (->) Gustaf Adolf Reuterholmin hallituskaudella 1795, vaikka se olikin kirjoitettu jo 1786 ja saanut tuolloin Kasvatusseuran (Upfostringssällskapet) palkinnon. Terseruksen elämäkerta oli paitsi ensimmäinen Suomessa kirjoitettu kirjanlaajuinen elämäkertateos myös Turun kustannushistorian merkkipylväs - pitkän empimisen jälkeen Frenckellin kirjapaino julkaisi sen 500 kappaleen painoksena, ja se sai hyvät arvostelut ja menekin. Toisen Turun piispan, (->) Isaacus Rothoviuksen, elämäkerran Tengström julkaisikin latinaksi vanhaan tapaan yliopistollisten väitöskirjojen sarjana 1796 - 1801.

Tälle Tengströmin elämänvaiheelle oli leimallista taloudellinen ja hallinnollinen aktiivisuus sekä kiinnostus pedagogisiin kysymyksiin. Tämä ilmeni varsinkin Suomen Talousseuran perustamisessa 1797 ja sen toiminnassa; hän oli seuran johtava henkilö. Tältä ajalta ovat peräisin hänen maatalouden edistämistä koskevat kirjoituksensa, joista hänen "maanviljelyskatekismuksensa" Försök till lärobok i landthushållningen för finska bonden (88 sivua) ilmestyi 1802 ja 1844 sekä suomeksi 1844 ja 1846. Toisessa kirjasessaan, pitäjänkouluista (1804, 70 sivua), hän pohti kansan sivistämistä ja sen opastamista maatalousasioissa. Yleisemminkin Tengströmiä kiinnostivat kasvatuskysymykset. Hän julkaisi 1795 ja 1796 kaksi lapsille kirjoittamaansa kirjaa, Läse-öfning för mina barn ja Tidsfördrif för mina barn, jotka ilmestyivät useina painoksina, jälkimmäinen (tosin ilman runoja) myös suomeksi 1836; niiden pedagogisena sanomana oli moraalin opettaminen perhe-elämän, sisarusten ja sukulaisten maailmassa, usein dialogin ja runojen muodossa; muutamat runoista elivät pitkään. Tengströmiä voi pitää (->) Zachris Topeliuksen tärkeänä edeltäjänä.

Tengströmin vanha tukholmalainen mentori, väsymätön kustantaja Gjörwell ehdotti 1800, että Tengström toimittaisi Turun hiippakunnan pappismatrikkelin, mutta Tengström vastusteli: hänellä oli sata muuta tehtävää, eikä aikaa ollut varsinkaan "palavan lukukauden aikana, kun ylioppilaani ja pappini päivittäin tempovat takistani milloin oikealle milloin vasemmalle, ja sekä velvollisuuden että taipumusten vuoksi olen heille velkaa ensi huomioni". Mutta tämänkin ehdotuksen taustasta kasvoi vähitellen Tengströmin ja sitten hänen molempien vävyjensä ja tyttärenpoikansa (->) Johan Jakob Tengströmin, (->) Wilhelm Gabriel Laguksen ja (->) Wilhelm Laguksen suuri historiallinen koulukunta, joka käsitteli Turun hiippakunnan, sen piispojen ja papiston, Kuninkaallisen Turun akatemian, sen professorien ja ylioppilaiden, ja Kuninkaallisen Turun hovioikeuden historiaa sekä Porthania ja (->) Johan Henrik Kellgreniä ja joka julkaisi näihin liittyviä lähteitä ensin lehdissä ja sitten Turun tuomiokapitulin kiertokirjeiden liitteinä ja erillisinä laajoinakin julkaisuina. Tengströmin oma tärkein panos valmistui pitkän ajan kuluessa; sen painavin tulos oli 1820 - 1822 ilmestynyt, kolme paksua osaa käsittävä Afhandling om presterliga tjänstgörningen i Åbo Erke-Stift, joka on perustavanlaatuinen kirkko- ja paikallishistoriallinen teos, historiallisten asiakirjojen kokoelma ja kameraalihistoriallinen julkaisu. Sen ensimmäinen osa on Suomen kirkkohistorian perusteos.

Tengströmin hallinnollinen harrastus ja kyvykkyys ilmenivät ensin yliopiston pitkäaikaisissa monimutkaisen taloushallinnon tehtävissä ja sitten vuodesta 1803 Turun suuren hiippakunnan johtamisessa, mihin virkaan myös yliopiston johtaminen varakanslerina liittyi. Ensimmäinen suuri saavutus tällä alalla oli erityisen pappiskasvatuslaitoksen, seminaarin, perustaminen yliopistoon: tämä reformi, joka pian sai seuraajansa Uppsalassa ja muualla, tähtäsi papillisten opintojen yhtenäistämiseen ja tehostamiseen sekä käytännöllisen pappisviran hoidon entistä huomattavasti korostuneempaan opettamiseen. Pappisseminaaria seurasi opettajankasvatuslaitos ja sittemmin, vuoden 1811 jälkeen, jatkuva kiinnostus muiden virkamiesten kasvatuksen tehostamiseen ja rationalisoimiseen. Tämä kiinnostus oli yhteydessä ajanvirtauksiin, varsinkin Napoleonin opetuslaitosreformeihin ja yleiseen pyrkimykseen tehdä opinnoista ja tutkinnoista tärkein virkaan nimittämisen ja siinä ylentämisen periaate syntyperäetuoikeuksien, virkaostojen, virkavuosien ja suositussuhteiden sijaan. Näitä modernin valtiokoneiston ja oikeusvaltion periaatteita ajoi vuodesta 1807 keisari Aleksanteri I:n pääneuvonantaja, valtiosihteeri Mihail Speranski, jonka kanssa Tengström vuoden 1809 alussa solmi luottamukselliset ja Suomen kannalta hyvin tärkeät henkilökohtaiset suhteet.

Professori Tengström nimitettiin 5.2.1803 toiselta sijalta Turun piispaksi ja yliopiston varakansleriksi - ensimmäisen sijan sai vanha tuomiorovasti Chr. Cavander, mutta alun perin oli selvää, että Tengström nimitettäisiin, kun hänet kerran oli pantu ehdolle; vaalista ei puuttunut kummallisiakaan piirteitä, muun muassa suoranaista lahjontaa Tengströmiä vastaan. Hänet vihittiin piispaksi Uppsalan tuomiokirkossa, jossa hänet oli myös vihitty teologian (kunnia)tohtoriksi 1800. Loppuvuodesta 1804 Tengström tuli kolmannelle sijalle Uppsalan arkkipiispan vaalissa, ja hän sai ääniä Linköpingin piispan vaalissa. Piispana Tengströmille kuului palkkapitäjänä Parainen, aikaisemmin hänellä oli ollut ensin Piikkiö ja sitten Maaria. Paraisten pappilasta tuli Tengströmin ja hänen kasvavan perheensä ja laajan sukunsa toinen koti. Siellä oli (->) Johan Ludvig Runeberg aikanaan kotiopettajana ja piispan veljentyttären (-> Fredrika Runeberg) Fredrika Tengströmin ihailijana ja sulhasena. Paraisilla Tengström myös oleskeli pitkään Turun vuoden 1827 tulipalon jälkeen, kun hänen palossa säilynyt piispankartanonsa kaupungissa oli muussa käytössä.

Turun hiippakunnan papisto valitsi Tengströmin 1799, 1801 ja 1805 valtiontilintarkastajaksi sekä 1800 Norrköpingin valtiopäiville, jossa hänet valittiin salaiseen valiokuntaan.

Turun suuren hiippakunnan nuorena ja energisenä piispana Tengström oli ratkaisevassa asemassa, kun suuri murroskausi alkoi 1808, semminkin kun Porvoon piispa Zacharias Cygnaeus vanhempi oli vanha ja sairaalloinen. Muun muassa Porthanin teksteistä näkyy, että Venäjän laajenemista Ruotsin valtakunnan kustannuksella pidettiin Puolan jakojen jälkeen mahdollisena tai todennäköisenä, ja Tengström itse kirjoitti 1809, että suurvaltojen Tilsitissä 1807 tekemän sopimuksen merkitys Suomelle tajuttiin täysin. Ruotsin sotilaallinen heikkous ja nuoren kuningas (->) Kustaa IV Adolfin hatara asema olivat Tengströmin tiedossa, ja hän lienee suhtautunut kriittisesti sananvapauden rajoituksiin ja kuninkaan Napoleonin-vihan fanaattisuuteen. Venäjän ja Ranskan liittoutuminen näytti nyt yhdistävän Euroopan johtavat vallat, vaikka Ruotsin liittolainen Iso-Britannia edelleen pystyikin uhkaamaan laivastollaan myös Itämeren rannikoita.

Kun Venäjän joukot sitten helmikuussa 1808 tulivat rajan yli ja valloittivat muutamassa viikossa koko Etelä-Suomen Turkua ja Vaasaa myöten, Tengström valitsi heti alusta alkaen yhteistyön linjan sekä turvatakseen luterilaisen uskonmuodon että voidakseen vaikuttaa muihin, nimenomaan kansalle tärkeisiin asioihin - kuten talonpoikaisen maanomistuksen säilymiseen - , jotka valloittajan julistuksissa oli yleisesti luvattu. Jo ennen venäläisten tuloa yliopistossa oli luovuttu aikaisempien aikojen mallin mukaisesta ajatuksesta paeta Ruotsin puolelle. Se olisi ehkä ollutkin vaikeaa heikkojen jäiden takia, mutta ennen muuta päätettiin luottaa valloittajan humaanisuuteen; sitä paitsi ei suinkaan ollut selvää, miten pitkälle Venäjän tavoitteet ulottuivat. Koko Ruotsin jako Puolan tapaan tai ainakin Venäjän hyökkäyksen jatkaminen Ruotsin puolelle (yhdessä Ranskan ja Tanskan kanssa etelästä) olikin pitkään esillä.

Tengström nousi näkyvästi johtamaan sitä suuntaa, jonka mukaan ratkaisevaa oli tunnustaa Suomen de facto tapahtunut valtaus, valtauksen lopullisuus ja vastarinnan mahdottomuus sekä pyrkiä saavuttamaan mahdollisimman paljon etuja näin osoitetun myötämielen ja kansan rauhoittamisen vastalahjana. Toisena vaihtoehtona oli vastarinnan jatkaminen ja siitä seuraava maan ja kansan alistaminen tappion jälkeen. Tämän tilannearvion taustana oli tietoisuus Ruotsin armeijan heikosta kunnosta ja Ruotsin poliittisen tilanteen epävakaudesta, nimenomaan aatelin oppositiosta kuningasta vastaan, mikä johtikin sitten vallankumoukseen ja Kustaa IV Adolfin kukistamiseen vuotta myöhemmin. Tengströmin ja hänen tavallaan ajattelevien tavoitteena oli ryhmään kuuluneen vapaaherra (->) Robert Henrik Rehbinderin sanoin "maan pelastaminen täydellisestä perikadosta". Kuten tunnettua, suuri osa Suomen säätyläistöä ja myös upseeristoa seurasi tätä linjaa. Kansanomainen vastarinta jatkui sen sijaan moniaalla vielä kauan. Vastarinnan kannalle asettautuneita ruvettiin myöhemmin suuresti arvostamaan, varsinkin 1800-luvun jälkipuoliskon ja 1900-luvun venäläisvastaisissa tunnelmissa. Haminan rauhansopimus 1809 osoitti, että Tengström oli arvioinut oikein Venäjän ja Ruotsin keskinäiset voimasuhteet. Keisarin käskykirje yliopiston laajentamisesta sekä sitten Porvoon maapäivien kutsuminen koolle puolestaan osoittivat jo rauhansopimusta ennen sen, mitä sovintopolitiikalla oli saavutettavissa.

Venäjän joukkojen ylipäällikön, kreivi (->) Friedrich Wilhelm von Buxhoevdenin saavuttua Turkuun Tengström meni heti 24.3.1808 useiden virkamiesten saattamana tervehdyskäynnille ja ilmaisi ranskankielisessä puheessaan ilonsa siitä, että keisari oli luvannut säilyttää luterilaisen kristinuskon ja kirkollisen organisaation sekä sitoutunut pyrkimään sisäisen rauhan säilyttämiseen maassa. Tengström vannoi 21.5. yliopiston virkakunnan ja papiston kärjessä uskollisuudenvalan ja kehotti sitten kiertokirjeessä papistoa varoittamaan kansaa kaikesta vastarinnasta ja kapinoinnista.

Tengström oli myös Venäjän näkökulmasta avainhenkilö. Heti Venäjän joukkojen jälkeen Turkuun saapui eversti Turski, joka R. H. Rehbinderin varmaankin asiantuntevan arvion mukaan oli keisarin emissaari ja jonka kerrotaan heti käyneen useita tunteja kestäneen öisen keskustelun piispan kanssa. Näistä alkuvaiheen neuvotteluista ei ole kirjallisia lähteitä, ja Tengström hävitti sellaisia itsekin, mutta jo 23.4.1808 - ennen valanvannomista sekä Viaporin antautumista, joka Venäjän kannalta ratkaisi sodan - Tengströmille myönnettiin Pyhän Annan I luokan ritarimerkki (suurristi) ja 4./16.6. keisari ilmoitti erityisellä käskykirjeellä ottaneensa yliopiston - Tengströmin toiminnan ansiosta, hänen ajoissa, "oikeaan aikaan" ilmaisemansa luottamuksen johdosta - erityiseen suojelukseensa ja aikovansa kehittää sitä sen omien suunnitelmien mukaan.

Heti maaliskuussa 1808 Tengström oli ainakin hahmotellut näkemyksiään muun muassa siihen suuntaan, ettei säätyjä ollut syytä kutsua koolle, vaan maan tulevaisuus oli nähtävästi rakennettava valistuneen ja humaanin - yliopistossa kasvatettavan - virkamiehistön varaan. Tengströmillä oli riittävästi kokemusta valtiopäivistä, ja hän epäili luultavasti etenkin aatelin asenteita: sen piirissä olisi ruotsalaismielisten ja toisaalta (->) Georg Magnus Sprengtportenin ja muiden Venäjän puolelle aikaisemmin menneiden vastakohtaisuus saattanut johtaa repiviin tilanteisiin ja varomattomiin lausuntoihin. Aatelin piirissä (-> Robert Wilhelm de Geer) pyrittiin valanvannontaakin lykkäämään toisten säätyjen jälkeen tapahtuvaksi, koska kansa ei luottanut aateliin. Siksikin papiston asema nousi keskeiseksi.

Tengström pyrki pysyttelemään sivummalla politiikasta, mutta hän nousi jälleen keskeiseen asemaan maapäiväkutsun takia, kun hän joutui pappissäädyn puhemieheksi ja kun hänet kutsuttiin Pietariin vannomaan puhemiesvala helmikuussa 1809. Keisari otti Tengströmin hyvin lämpimästi vastaan, ja on luultavaa, että kaikki Porvoon Suomelle tärkeät ratkaisut - kotimainen hallitus, vapautus sotaväenpidosta, kaikkien Suomen valtionvarojen pysyttäminen Suomessa - tulivat tällöin esille ja hyväksytyiksi. Tällä matkalla solmittiin myös Tengströmin ja Speranskin kesken luottamuksellinen suhde, joka ilmeni siinäkin, että viimeksi mainittu suostui Suomen yliopiston kansleriksi; Tengström oli varakansleri.

Aikaisempi valtiopäiväkokemus teki Tengströmistä maapäivien johtavan jäsenen, varsinkin talousasioissa. Porvoossa keisari määräsi 29.3.1809 Tengströmin puheenjohtajaksi Suomen kotimaisen hallituksen (sittemmin Keisarillinen Hallituskonselji - Senaatti) ja Suomen ylimmän hallinnon suunnittelukomiteaan keskeisenä apunaan tällöin jo myös uuden suunnan kannalle tullut professori (->) Matthias Calonius. Tengström kirjoitti myös kirjasen Berättelse om Landtdagen i Borgå, joka 1860-luvulle saakka oli lähes ainoa tietolähde maapäivistä. Maapäivien lopun suuressa armonosoitusten jaossa Tengström sai jalokivin koristetun piispanristin ja hänen lapsensa korotettiin aatelissäätyyn. Tämän jälkeen Tengström koetti pysytellä erossa käytännön politiikasta, mutta hänen Pietarissa nauttimallaan suurella arvonannolla oli edelleen käyttöä monissa asioissa, etenkin kun Sprengtporten syrjäytettiin kenraalikuvernöörin virasta.

Tengströmin nähtävästi vuoden 1808 lopulla laatima suunnitelma kirjoitukseksi Hvad har Finlands folk att göra för att allt framgent behålla sin nationalexistens och sin konstitution? osoittaa hänen ajatteluaan: käsitteet nationalexistens ja konstitution olivat uusia ja niiden sisältö mietittävä. Muistiinpanot alkavat viittauksella Ruotsiin ja toteamuksella, ettei Suomen liittämistä uudelleen siihen kannattanut ajatella ja ettei se olisi ollut hyödyllistäkään. Vi behöfva ej stort Sverge; endast järnmalmer. Sen sijaan oli herätettävä ja voimistettava kansallishenkeä (nationalandan) sekä edistettävä kauppaa ja teollisuutta niin, että "kansa voi olla riippuvainen itsestään". Näitä ajatuksia kehitteli sitten julkisuudessa Tengströmin lähin kannattaja, professori (->) Anders Johan Lagus yliopiston juhlassa 1811 sen saaman uuden runsaan menosäännön johdosta. Tämä määrätietoinen asettuminen uuden, erillisen Suomen kannalle, selvä ero Ruotsiin ja myönteinen kiinnostus Venäjään olivat niitä tekijöitä, joihin suhtauduttiin kielteisesti ja jotka nostattivat jopa Tengströmiin ja hänen tapaansa ajatteleviin kohdistuvaa vihaa sekä omassa ajassa että myöhemmin. Sen sijaan tämä ajattelu sai jatkuvaa kannatusta Pietarista, ensin Speranskilta ja sitten tämän kukistuttua (->) Gustaf Mauritz Armfeltilta ja R. H. Rehbinderiltä ja näiden seuraajilta, sekä tietenkin itse keisareilta.

Keväällä 1811, kun yliopisto oli saanut uuden, suurta laajennusta merkitsevän menosääntönsä, Tengström sai toisen palkkapitäjän, Närpiön, entisen palkkapitäjänsä Paraisten ja muiden tulojensa lisäksi. Kirjeissään Uppsalan arkkipiispalle Jakob Axelson Lindblomille hän kertoi, että tämä suosionosoitus tuli yllättäen, ilman mitään anomusta tai omaa vaikutusta, mutta että se oli hyvin tervetullut köyhälle monen lapsen isälle: tulot Närpiöstä vastasivat koko hänen entistä piispanpalkkaansa. Sen sijaan ajatus Tengströmin korottamisesta arkkipiispaksi ja hiippakuntajaon uudistamiseksi jätettiin toistaiseksi, ilmeisesti siksi, ettei Tengström itseensä kohdistuvan arvostelun tuntien halunnut ainakaan heti liian paljon näkyviä palkintoja poliittisesta vaikutuksestaan.

Kuten mainittua, Tengström oli 1809 Pietarissa tutustunut keisarin silloin tavattoman vaikutusvaltaiseen neuvonantajaan Speranskiin, joka vaikutti ratkaisevalla tavalla kaikkeen Suomea ja sen aseman järjestämistä koskevaan. Tengström oli hänen tärkeä neuvonantajansa molemminpuolisen kunnioituksen merkeissä; kumpikin oli erityisesti kiinnostunut virkamiehistön ja papiston tason nostamisesta tehokkaan koulutuksen avulla. Maaliskuussa 1812 Tengström sai Speranskille lähettämänsä kirjeen avaamattomana takaisin: ranskalaismielinen valtiosihteeri oli kukistunut. Tengström pelkäsi, ettei hänen mielenrauhansa koskaan palaisi. Kun Venäjä sitten liittolaistensa kanssa voitti Napoleonin, Tengström saattoi vihdoin olla varma politiikkansa oikeutuksesta, ja hänen ilonsa purkautui Åbo Tidningissä julkaistussa "suuren oopperan Vapautettu Saksa" prologissa, se oli "patrioottinen fantasia uutenavuonna 1814".

Speranskia kanslerina seuranneen kreivi G. M. Armfeltin kanssa Tengström ei tullut yhtä hyvin toimeen. Armfeltin kuoltua Tengström ja Rehbinder pyrkivät saamaan kansleriksi entisen ulkoministerin, valtakunnankansleri, kreivi (->) Nikolai Petrovitsh Rumjantsevin, mutta lopulta tehtävään saatiin 1816 keisarin nuori veli, suuriruhtinas Nikolai Pavlovitsh, tuleva keisari Nikolai I. Rumjantsev oli niitä venäläisiä kulttuurin suosijoita ja mesenaatteja, joihin Tengström solmi luottamukselliset suhteet. Rumjantsevista tulikin sitten Suomen historian ja kielentutkimuksen tärkeä suosija. Toinen sellainen oli yliopistolle merkittäviä lahjoituksia tehnyt lähettiläs, kenraali, kreivi (->) Jan Peter van Suchtelen.

Tengström piti yllä suhteita myös Ruotsiin; hänellä oli tällöin mahdollisuus torjua ruotsalaisten ennakkoluuloja Suomen tilanteesta. Piispa Vilhelm Faxelle Lundiin hän korosti 1825, kuultuaan Lundin yliopiston taloudellisista vaikeuksista, että "meillä siinä suhteessa kaikki on toivomusten mukaista, niin kuin kaikissa muissakin asioissa Aleksanterin päivinä; tulevaisuus on Herran kädessä!".

Vuonna 1817, kun (->) Lutherin reformaation kolmesataavuotisjuhlaa oli vietetty suurin menoin ja yliopiston uusi, suuri rakennus oli vihitty Turussa, arkkipiispaksi korotettu Tengström sai pyynnöstään eron yliopiston varakanslerin tehtävästä. Piispana hän edelleen tarmokkaasti keräsi kirkkohistoriallisia asiakirjoja ja johti neljää tärkeää kirkon uudistamista tarkoittavaa komiteaa. Vaikka niiden toiminta ei johtanutkaan välittömiin tuloksiin, ne stimuloivat kirkon organisaatiota ja oppia koskevaa ajattelua ja suunnittelua.

Tengströmin teologinen maailmankatsomus oli aluksi lähellä neologiaa, hän oli nimenomaisesti luterilaisen ortodoksian vastustaja ja uskonnon moraalisen puolen arvostaja, mikä näkyi myös hänen uskonkäsitystensä vuoksi vainottuun piispa Terserukseen kohdistamastaan kiinnostuksesta. Kokemuksensa, opetuksensa ja piispanvirkansa myötä ja ajanhenkeä seuraten Tengströmin uskonkäsitys kuitenkin palasi raamatullisempaan suuntaan, ja hän kertoi 1812 Turussa vaikuttaneelle englantilaiselle Raamattujen levittäjälle John Patersonille "palanneensa" reformaattoreiden "vanhoihin, hyviin ajatuksiin". Ei ole tunnettua, käsiteltiinkö Tengströmin ja keisari Aleksanterin tapaamisissa uskonkysymyksiä, ainakin ne olivat tällöin suuresti ajankohtaistuneet keisarille. Arkkipiispa puhui 1825 pappeinkokouksessa neologiaa ja rationalismia vastaan evankeliumin puolesta.

Ollessaan 1777 kotiopettajana tullinhoitaja Caloanderin kodissa Tengström oli tutustunut tuolloin vasta 11 - 12-vuotiaaseen Anna Christinaan, josta sittemmin, 1787, tuli hänen puolisonsa, kuuden lapsen ja suuren jälkeläistön äiti sekä vieraanvarainen piispatar. Tengström oli lyhyt ja hentorakenteinen, hänen vaimonsa taas suurikokoinen. Tengströmin luonteenlaatua kuvaa hänen veljenpoikansa ja vävynsä J. J. Tengström, joka viittaa hänen latinankieliseen muistopuheeseensa Porthanista vuodelta 1804 (painettu vasta 1821), sanomalla, että se "kuuluu sen kevyen, valloittavan kaunopuheisuuden näytteisiin, joka etenkin soljui arkkipiispa Tengströmin suullisessa esityksessä, milloin juhlallisena ja lämpimänä aiheiden vaatimusten mukaan, milloin tulisena, sukkelana ja iloisena, toisinaan lempeän satiirisena, aina kevyenä ja pakottomana, tavallisesti käytännöllisesti suuntautuneena, ja heijastui koko hänen olemuksessaan".

Viimeiset vuotensa arkkipiispa Jacob Tengström nautti virkavapautta; hänet haudattiin Paraisille.

Jacob Tengström S 4.12.1755 Kokkola, K 26.12.1832 Turku. V Kokkolan pitäjänapulainen, pedagogi Johan Tengström ja Maria Chydenius. P 1787 - Anna Christina Caloander S 1764, K 1831, PV Turun tullinhoitaja Carl Caloander ja Anna Margareta Backman. Lapset (af Tengström): Carl Jacob S 1788, K 1823, yliopistonapulainen; Anna Carolina S 1790, K 1828, hovineiti, P piirilääkäri Lars Johan Prytz; Johan Magnus S 1793, K 1856, eläintieteen ja kasvitieteen professori; Hedvig Maria S 1795, K 1859, P siviililainopin ja roomalaisen oikeuden professori Wilhelm Gabriel Lagus; Anton Fredrik S 1798, K 1828, filosofian maisteri, aliluutnantti; Sophia Magdalena S 1803, K 1832, P filosofian professori Johan Jakob Tengström.

URA. Vaasan triviaalikouluun 1767; ylioppilas Turun akatemiassa 1771; filosofian maisteri 1775; vihitty papiksi 1784.

Turun akatemian moraalifilosofian dosentti 1778; ylimääräinen filosofisen tiedekunnan apulainen 1780 - 1783; teologian apulainen 1783 - 1790; teologian professori 1790 - 1803; Turun piispa 1803 - , vsta 1817 arkkipiispa; Turun akatemian varakansleri 1803 - 1817.

Piikkiön kirkkoherra 1785 - 1794; Turun suomalaisen seurakunnan kirkkoherra 1790 - 1795; Maarian kirkkoherra 1795 - 1804; Paraisten kirkkoherra 1804 - , Närpiön 1811 - .

Pappissäädyn edustaja valtiopäivillä 1800; säädyn puhemies Porvoon maapäivillä 1809.

Pohjalaisen osakunnan kuraattori 1778 - 1788; Turkulaisen osakunnan inspehtori 1799 - 1803.

Jäsenyydet: Vetenskaps- och Vitterhets-Sällskapet i Göterborg 1778; Nordiska Sällskapet i London 1785; Kungl. Vitterhets Historie och Antikvitets Akademien 1793.

Kunnianosoitukset: Teologian (kunnia)tohtori Uppsala 1800; Ruotsin Pohjantähden R 1805; P. Annan R 1 1808; briljanttikoristeinen piispanristi 1809; lapset aateloitu 1809; Närpiön ylimääräinen prebendapastoraatti 1811; vanhin tytär nimitetty keisarinnojen hovineidiksi 1811; P. Vladimirin R 2 srk. 1819; P. Annan R 1 jkk. 1826.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Jacob Tengströms arkiv, Helsingin yliopiston kirjasto.

J. Feuk, Åbo och Lund : till kännedomen om Jakob Tengströms litterära svenska förbindelser : en korrespondens med inledning och kommentar // Historiska och litteraturhistoriska studier 39. 1964 (18 Tengströmin ja piispa Faxen kirjettä 1821 - 1827); Jakob Tengströms vittra skrifter i urval : med en lefnadsteckning af M. G. Schybergson. 1899; M. G. Schybergson, Jakob Tengströms brevväxling med J. A. Lindblom // Förhandlingar och uppsatser 34. 1921; Suomen Sana 21. 1966: J. Tengström, Mietteitä naisten tavoista ja kasvatuksesta. Kauniit vaatteet. Luonnoton rohkeus soattaa useen onnettomuuteen. Perunan viljelemisestä. Henrik Gabriel Porthan. Tilitys sodan ajalta.

E. Anthoni, Jacob Tengström och stiftsstyrelsen i Åbo stift 1808 - 1832 I - II. 1923 - 1928; G. Kjellin, Rikshistoriografen Anders Schönberg. Lund 1952; M. Klinge et al., Keisarillinen Aleksanterin Yliopisto. 1989; M. Klinge, Poliittinen Runeberg. 2004; G. Nikander, Jacob Tengströms verksamhet inom Finska hushållningssällskapet // Förhandlingar och uppsatser 21. 1908; G. Nikander, Jacob Tengström som akademisk lärare och biskop intill 1808. 1913; M. G. Schybergson, Jakob Tengström såsom historiker // Historiallinen arkisto 16. 1900; M. G. Schybergson, Jakob Tengström såsom prokansler 1808 - 1814 // Finsk Tidskrift 74. 1913; M. G. Schybergson, Jakob Tengström som neolog // Finsk Tidskrift 76. 1914; M. G. Schybergson, J. J. Tengströms Anmärkningar till J. Tengströms självbiografi // Historiallinen arkisto 32. 1924; A. Schück, Vitterhets Historie och Antikvitets Akademiens förbindelser med Finland // Fornvännen 1940.

Matti Klinge

Julkaistu 23.3.2007. Päivitetty 14.2.2008.

© Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, PL 259, 00171 HELSINKI