Kitunen, Martti (1747 - 1833)

metsästäjä, karhunkaataja

Martti Kitunen on tunnetuin suomalainen karhunkaataja ja samalla myös alan pohjoismainen mestari, jonka tilille on kirjattu yli sata täysikasvuista karhua. Eräät lähteet mainitsevat 108 aikuista karhua, ja vielä suurempi määrä oli pentuja, joista ei ole pidetty edes lukua. Kitusen aikoina karhu oli kotieläinten pahin vihollinen ja sen surmaaminen oli palkittu uroteko, olipa kysymyksessä täysikasvuinen eläin tai pentu.

Martti Kitusesta on ensimmäisenä suomalaisena metsästäjänä ilmestynyt elämäkertakirjoitus 1834, vuosi hänen kuolemansa jälkeen. Martti Kitusen tuttava, Virtain kappalainen, pastori Isaak Imm. Perdén kirjoitti artikkelin Björnjägaren Martti Kitunen, joka ilmestyi Helsingfors Morgonbladissa ja samana vuonna myös ruotsalaisessa pikkulehdessä Läsekabinett. Samat kertomukset suomennettiin myös Oulun Viikkosanomiin 1836 ja Suometar-lehteen 1862. Pohjoismaisten metsästäjien laajempaan tietoisuuteen Kitunen tuli 1860, kun Svensk Jägarkalender julkaisi Perdénin kirjoituksen. Myöhemmin Kitusesta kirjoitti (->) Zachris Topelius Maamme-kirjassa 1875, ja Suomen Kennelklubin Aikakauskirja esitteli karhunkaatajan 1899. Topeliuksen kirjoitus teki Martti Kitusesta kuuluisan "Karhu-Martin", joka tunnettiin kaikkialla Suomessa.

Martti Kitunen syntyi 1747 silloisen Ruoveden, sittemmin Virtain Uurasen kylässä. Kitusen erämaatalo sijaitsi Vehmaan- ja Kitusjärven välisellä niemekkeellä, jonka ympärillä levisivät laajat salot. Nuorena Martti-poika oli sairaalloinen ja pienikasvuinen viiteen veljeensä verrattuna, ja niinpä hän välttyi raskailta talon töiltä. Hän kuljeskelikin mieluummin pyssyn kanssa metsissä virittelemässä linnuille loukkuja ja rihmasia.

Ensimmäisen karhunsa Kitunen kohtasi 16-vuotiaana lintumetsällä. Polulla vastaan tullut kontio nousi kahdelle jalalle ja möyrysi nuorelle erämiehelle. Kun kumpikaan ei halunnut väistyä, Kitunen tähtäsi lintuluodikollaan pystyyn nousutta karhua rintaan ja laukaisi. Luoti osui karhun sydämeen, ja peto kellistyi polulle. Karhunkaatajan taival oli alkanut.

Kitunen metsästi karhuja monella tapaa. Syksyisin hän kierteli ensilumien aikaan metsissä etsimässä talviunille asettuvia karhuja. Kun pesä löytyi, hän merkitsi sen omakseen. Kaatoon hän ryhtyi vasta kevättalvella hankikelien aikaan, jolloin saalis oli helppo kuljettaa salolta kylille. Kitunen harrasti myös karhunhiihtoa. Kevään viimeisillä hankikeleillä karhu nousi talviuniltaan, ja silloin rivakka hiihtäjä saattoi tavoittaa sen koirineen. Sulan maan aikaan Kitunen vaani karhuja puuhun rakentamaltaan lavalta, kun kontiot tulivat tappamalleen haaskalle, tai salopeltojen ääriltä, minne ne tulivat mielellään ruishalmeisiin syömään.

Kitusella oli metsästyksellä tavallisesti koirat mukanaan. Hänellä oli erikseen karhu- ja lintukoirat, ja hänen mustat karhukoiransa olivat kuuluja ärhäkkyydestään. Niillä hän ajatti karhuja varsinkin sulan maan aikaan, jolloin karhut olivat tehneet pahojaan karjan keskuudessa.

Kitunen haavoittui kolmesti kamppaillessaan karhujen kanssa. Kerran pesältä syöksyvä karhu pääsi haavoittuneena metsästäjän kimppuun, ja hänen oli turvauduttava puukkoon. Toisen kerran hänen oli paettava puuhun, jolloin karhu ylettyi repimään hänen jalkojaan. Kolmannella kerralla pyssy petti ja kontio hyökkäsi Kitusen kimppuun, mutta Antti-veli sai pedon ammutuksi. Luodinsirpale haavoitti kuitenkin myös Marttia.

Martti Kitusella oli aseenaan aluksi tavallinen kyläsepän tekemä piilukko, myöhemmin itse korjailtu sotilasmusketti. Suomen Metsästysmuseon kokoelmissa Riihimäellä on yksi Kituselle kuulunut ase, vuodelta 1762 olevan ruotsalaisen piilukkomusketin osista koottu tussari, joka on todennäköisesti juuri se ase, jonka hänen kerrotaan korjailleen itselleen. Kitunen oli myös tunnettu pyssyseppä.

Vuoteen 1799 mennessä Kitunen oli ampunut 103 täysikasvuista karhua, kun Virtain kappalainen Karl Fredrik Långhjelm ehdotti Suomen Talousseuralle mitalin antamista karhunkaatajalle. Seuraavana vuonna seura myönsikin Kituselle hopeamitalin metsästysansioista. Viimeisen karhunsa Kitunen ampui 74-vuotiaana Laukaassa. Vanhan karhunkaatajan näkö ja kuulo olivat jo silloin heikentyneet, eikä hän enää tämän jälkeen osallistunut karhujahteihin.

Martti Kitunen muistetaan iloiseksi, seuralliseksi ja lapsirakkaaksi mieheksi, joka vuosien mittaan oli oppinut herrasväen tapoja niin, että hän tuli hyvin toimeen hienommankin rouvasväen seurassa. Hän kuoli 86-vuotiaana 1833. Topelius kuvasi häntä näin: "Tämä mainio karhun-ampuja oli lempeäluontoinen, ilomielinen ja jumalinen mies, erinomaisen kohtuullinen ja ahkera ja kaikkien suosittu, jotka hänet tunsivat. Hän oli elänyt onnellisen 60 vuotta vaimonsa kanssa ja kiikutteli lastensa lastenlapsia niin kuin karhunpoikia polvillaan."

Martti Kitusen omaisten ja kyläläisten aloitteesta pystytettiin 1936 kuulun karhunkaatajan muistoksi Yrjö Korhosen suunnittelema muistopatsas Kotalan kylään Virroille. Kitusen muistoa on vaalittu vuosittain Virroilla heinäkuussa pidettävillä Karhunpeijaiset-kotiseutujuhlilla.

Martti Kitunen lähteissä myös Mårten Henrikinpoika S 14.11.1747 Virrat, K 7.10.1833 Virrat. V talollinen Heikki Martinpoika Kitunen ja Maria Erkintytär. P 1768 - Margareta Braski (Reeta Raski) K 1828, PV talollinen Antti Braski ja Anna Braski. Lapset: Henricus S 1769; Maria S 1770; Anders S 1772; Catharina S 1775; Brita S 1777; Walborg S 1780; Matts S 1783; Lisa S 1786; Anna S 1789; Lena S 1793.

URA. Kunnianosoitukset: Suomen Talousseuran hopeamitali 1800.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. C. A. Borgström, Finlands jaktlitteratur till mitten av 1800-talet. 1964; C. A. Borgström, Finlands jaktlitteratur under kvartsseklet 1850 - 1874. 1967; Korhos-Heikki, Martti Kitunen : muistelmia Suomen kuuluisimmasta karhunampujasta ja kuvauksia hänen seikkailuistaan. 1935; Z. Topelius, Maamme-kirja. 1882.

MARTTI KITUSEN MUKAAN NIMETTY. Kitusentie 1952, Helsinki; Martti Kitusen tie, Virrat.

Mauri Soikkanen

Julkaistu 1.2.2000.

© Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, PL 259, 00171 HELSINKI