Haavikko, Paavo (1931 - 2008)

kirjailija, kustantaja, akateemikko

1961. SKS, Kirjallisuusarkisto.

Paavo Haavikko on suomalaisen nykykirjallisuuden tunnetuimpia nimiä. Hänen laajaan ja monipuoliseen tuotantoonsa kuului lähes kaikkia kirjallisuuden lajeja edustavia teoksia, muun muassa runoja, proosaa, draamaa ja historiateoksia. Kantaaottavien tekstiensä ansioista Haavikko tuli tunnetuksi eräänlaisena kansakunnan oraakkelina sekä usein myös henkisen ja taloudellisen tuhon profeettana.

Paavo Haavikko syntyi Helsingissä liikemiehen poikana. Perheen koti sijaitsi Helsingissä Kallion kaupunginosassa. Haavikon kirjansitojana aloittaneen isän liike, joka vuodesta 1923 harjoitti konttori- ja paperitarvikkeiden maahantuontia, oli Bulevardilla talossa, jossa myöhemmin sijaitsi Paavo Haavikon Art House -kustannusliike. Haavikon menestys oppikoulussa oli aluksi huono - hän jäi kaksi kertaa luokalleen - ja lukioluokilla keskinkertainen. Hän tuli ylioppilaaksi 1951 Kallion yhteiskoulusta, jota kävivät myös taiteilijaveljekset (->) Seppo ja (->) Lassi Nummi sekä kirjailija (->) Anu Kaipainen. Kouluaikana Haavikko ei tullut tunnetuksi humanistisista harrastuksista niin kuin eräät koulutoverinsa vaan piti kirjalliset työnsä omana tietonaan. Varhaisia kirjallisia elämyksiä hänelle olivat tarjonneet D. H. Lawrence, Rainer Maria Rilke ja T. S. Eliot.

Haavikko ei ryhtynyt harjoittamaan yliopisto-opintoja. Hänen esikoiskokoelmansa Tiet etäisyyksiin ilmestyi ylioppilasvuonna Werner Söderstrröm Oy:n (WSOY) kustantamana - yhtiön kustannustoimittajana oli tuolloin (->) Tuomas Anhava - , mutta jo toisen kokoelman myötä Haavikko siirtyi Otavan kirjailijaksi. Myöhemmin Haavikon kirjoja kustansi Art House mutta myös WSOY. 1950-luvun kuluessa Haavikko julkaisi tasaiseen tahtiin runokokoelmia, jotka huipentuivat sittemmin usealle kielelle käännettyyn kokoelmaan Talvipalatsi (1959). 1950-luvun runokokoelmia seurasi 1966 teos Puut, kaikki heidän vihreytensä, radiokuunnelma Lyhytaikaiset lainat ja televisionäytelmä Ylilääkäri.

Haavikon varhainen runotuotanto muodosti voimakkaan vastakohdan koskenniemeläisille ihanteille sekä yleensä taiteilijaromantiikalle ja neronpalvonnalle. Varhaistuotannossaan Haavikko käsitteli keskeislyyrisiä teemoja, kuten rakkautta ja kuolemaa, mutta alusta alkaen hänen lyriikassaan olivat esillä myös historia, menneisyys ja tulevaisuus, myytit ja runokielen uudistaminen. Etenkin Talvipalatsi-kokoelmalla on pysyvä arvo yhtenä suomenkielisen modernismin keskeisenä teoksena.

Draamatuotantonsa Haavikko aloitti 1958 teoksella Münchhausen, jota seurasi näytelmä Nuket; molemmat ilmestyivät painettuina 1960. Münchhausen-näytelmän saaman kritiikin takia tekijä haastoi Ilta-Sanomien arvostelijan oikeuteen. Haavikko voitti jutun, minkä takia hänestä ei pitkään aikaan kirjoitettu Sanoma Oy:n lehdissä.

Haavikko toimi 1950- ja 1960-luvulla kiinteistöalalla, ja hän harjoitti kiinteistö- ja metsäkauppaa myöhemminkin. Samoin hän oli kiinnostunut liikkeenjohtamiseen liittyvistä kysymyksistä. Haavikkoa yleensäkin kiinnosti kokonaisvaltaisuutta edellyttävä toiminta, kuten hän sanoi Juhani Salokanteleen esittämän kirjailijakuvan mukaan.

1960-luvun alkupuolella Haavikko kirjoitti myös joukon proosateoksia. Romaanit Yksityisiä asioita, Toinen taivas ja maa sekä Vuodet ilmestyivät 1960 - 1962. Vuonna 1964 ilmestyi novellikokoelma Lasi Claudius Civiliksen salaliittolaisten pöydällä, johon sisältyvässä, sittemmin varsin paljon tutkijoiden ja kriitikkojen kiinnostusta herättäneessä novellissa Lumeton aika esitettiin kuvitelma sosialistiseen järjestelmään siirtyneestä Suomesta. Kun novelli julkaistiin 1967 englantilaisessa novelliantologiassa Anselm Hollon käännöksenä nimellä Before History Begins, siihen lisättiin erillinen huomautus siitä, että kyseessä oli kuvitelma.

Varhaisen tuotantonsa perusteella Haavikko sai jo 38-vuotiaana 1969 Helsingin yliopiston kunniatohtorin arvon. Yliopisto-lehden haastattelussa 1997 Haavikko totesi yksikantaan, ettei hän ole koskaan tätä arvoa käyttänyt - kuten ei myöskään ollut käyttöä hänen myöhemmin saamalleen akateemikon arvonimelle.

Haavikko solmi avioliiton kirjailija (->) Marja-Liisa Vartion kanssa 1955. Avioliitto, josta syntyi kaksi lasta, päättyi Vartion kuolemaan 1966. Uuden avioliiton Haavikko solmi 1971 kirjallisuudentutkija Ritva Rainion kanssa.

Marja-Liisa Vartion kuoltua Haavikon elämässä alkoi uusi vaihe. Hän ei pitkään aikaan kirjoittanut uusia teoksia vaan toimi 1967 - 1983 kustannusyhtiö Otavan kirjallisena johtajana. Otava oli juuri tuolloin taloudellisessa kriisissä. Vaikka Haavikko oli kirjallinen johtaja, hänen tehtävänään oli aluksi kustantamon talouden tervehdyttäminen. Samalla hän kehitti Yhtyneiden Kuvalehtien toimintaa. Haavikko erosi Otavasta, kun hänen näkemyksensä yhtiön kehittämisestä alkoivat erota omistajasuvun näkemyksistä.

Haavikko perusti 1975 kustannusyhtiö Art Housen (aluksi Arthouse), josta tuli 1980-luvun lopulta lähtien huomattava tietokirjallisuuden kustantaja. Julkisessa keskustelussa Haavikko puuttui usein kirjankustantamisen ongelmiin. Yliopisto-lehden haastattelussa hän puhui ivallisesti "kustantajan arvonimeä käyttävistä henkilöistä, jotka tuskin osaavat lukea".

Haavikkoa alkoivat 1970-luvulla kiinnostaa erityisesti vallankäytön, politiikan ja talouden kysymykset. Näiden asioitten käsittelemisen hän aloitti näytelmällään Agricola ja kettu, jonka henkilöhahmoissa on nähtävissä (->) J. K. Paasikiven ja (->) Josif Stalinin piirteitä. Linja jatkui myös kuunnelmissa, joissa käsiteltiin (->) Urho Kekkosta muistuttavaa viikinkihallitsijaa Harald Pitkäikäistä. Haavikko oli Suomessa suositun radiokuunnelmakulttuurin keskeinen edustaja. Osoituksena tästä hän sai 1967 arvostetun Sokeain kuunnelmapalkinnon teoksestaan Audun ja jääkarhu. Haavikon 1970-luvun draamatuotantoa on säveltäjä (->) Toivo Kuulan ampumista ja sitä seurannutta oikeudenkäyntiä käsittelevä Soitannollinen ilta Viipurissa (1978).

Vallankäytön kysymykset nousevat esiin myös kahdessa Haavikon bysanttilaisaiheisessa teoksessa, runoelmassa Neljätoista hallitsijaa (1970), jonka pohjana on Mikael Pselloksen kronikka, sekä kalevalaista Sampo-aihetta käsittelevässä eepoksessa Kaksikymmentä ja yksi (1974), joka on eittämättä yksi Haavikon kaunokirjallisen tuotannon merkittävimmistä teoksista. Sampo-tulkintansa Haavikko esitti Mitä-Missä-Milloin 1975 -kirjan artikkelissa Sampo - Bysantin rahamylly. Haavikon Kalevala-aiheista tuotantoa edustavat myös teokset Rauta-aika ja Kullervon tarina (molemmat 1982). Rauta-aika oli alun perin TV-käsikirjoitus, jonka pohjalta (->) Kalle Holmberg ohjasi 1983 Prix Italia -kilpailun voittaneen TV-elokuvan. Rauta-aika, joka alkoi kehotuksella unohtaa Kalevala, herätti Suomessa paljon keskustelua. Kalevalaisen mytologian ohella Haavikon tuotannossa esiintyi eri yhteyksissä myös Odysseus-myytti.

Haavikon 1970-luvun lyyrisestä tuotannosta teos Runoja matkalta salmen ylitse (1973) sisältää pienimuotoisia runoja, joita voidaan luonnehtia vapaamittaisiksi epigrammeiksi; sellaisina ne lähestyvät myös aforismeja. Muutama vuosi myöhemmin ilmestyi kokoelma Viiniä, kirjoitusta (1976). Sen ja eräiden myöhempien kokoelmien perusteella Haavikko on nähty yhtenä uudemman suomalaisen runouden suurimmista eroottisista kirjailijoista.

Haavikko, joka ilmaisi jo varhaisissa runokokoelmissaan kiinnostuksensa menneisyyden tapahtumiin, ryhtyi tulkitsemaan myös Suomen historiaa. Tuloksena olivat runsaasti kuvitetut teokset Kansakunnan linja (1977), jonka kuvaava alaotsikko on Kommentteja erään tuntemattoman kansan tuntemattomaan historiaan, sekä Kansakunnan synty (1988). Historian uudelleentulkintaa edustavat myös teokset Nuijasota (1996) ja Suuri keinottelu (1997). Haavikko kävi myös julkista polemiikkia historiantutkijoita, varsinkin (->) Matti Klingeä ja Anthony F. Uptonia vastaan. Lehtikirjoituksessaan 1997 hän puhui historiantutkijoihin sarkastisesti viitaten "historian bunkkerista". Hän kritisoi myös (->) J. V. Snellmanin Koottujen teosten julkaisemisen kalleutta.

Näkemyksiään politiikasta ja historiasta Haavikko esitteli myös aforismeissaan. Vuonna 1972 ilmestynyttä aforismikokoelmaa Puhua, vastata, opettaa seurasi useita muita kokoelmia. Haavikko järjesti aforisminsa tavallisesti sarjojen muotoon, ja niille ovat tyypillisiä ironiset, paradoksaaliset ja moniselitteiset käänteet. Haavikkoa voidaankin pitää monessa suhteessa suomalaisen aforismin uudistajana. Lisäksi - kuten hän itsekin huomautti - monista hänen lausumistaan on tullut yhteistä omaisuutta.

Haavikon kolumneja, joita ilmestyi varsinkin Uudessa Suomessa muutaman vuoden ajan ennen lehden lakkauttamista sekä Suomen Kuvalehdessä, on julkaistu myös erillisinä mielipidekirjoina. Joitakin pamflettiteoksia - tai traktaatteja, kuten niitä myös on nimitetty - hän julkaisi yhdessä Tuomas Keskisen ja Kimmo Pietiläisen kanssa. Niihin kuuluu pamfletti Pitkä vuosi, mutta kullattu kulttuuri (1993), jossa ruoskitaan Suomessa harjoitettua "brezhneviläistä" talous- ja kulttuuripolitiikkaa. Osansa saivat esimerkiksi opetusministeriön kansliapäällikkö ja laman aikana Helsinkiin valmistunut uusi oopperatalo. Haavikko lausui huomattavan kriittisiä sanoja myös presidenteistä (->) Mauno Koivistosta ja (->) Martti Ahtisaaresta. Positiivisen henkilökuvan presidentti (->) Tarja Halosesta hän julkaisi 2001.

Kantaaottavien tekstiensä ansioista Haavikko tuli tunnetuksi eräänlaisena kansakunnan oraakkelina ja usein myös henkisen ja taloudellisen tuhon profeettana. Kun Mikkelin torilla tapahtui 1986 panttivankidraama, jossa sekä panttivanki että hänen sieppaajansa saivat surmansa, Haavikko arvosteli jälkipuinnin yhteydessä voimakkaasti poliisin toimia ja vaati oikeuskanslerin eroa. Kirjoittelu johti Julkisen sanan neuvoston nuhteisiin. Samassa sanomalehti Uuden Suomen numerossa, jossa neuvoston langettava päätös julkaistiin, ilmestyi Haavikon aforismisarja Vaikeneminen on valhe ja vehkeilyä ja rikos. Haavikko kommentoi tapausta ja sen jälkipuintia laajasti myös muistelmateoksessaan Prospero.

Haavikko julkaisi 1980-luvulla sekä muutamia yritys- ja laitoshistorioita (EFFOA, Wärtsilä, Kela) että vuosikymmenen loppupuolella joukon uusia runokokoelmia. Vuonna 1984 hän sai arvostetun Neustadt-palkinnon, minkä ansiosta häntä ja hänen tuotantoaan esiteltiin laajasti World Literature Today -julkaisussa. Haavikko osallistui Oklahomassa järjestettyyn palkintojenjakojuhlaan, mutta kun hän voitti pohjoismaisen näytelmäkilpailun 1996, hän herätti huomiota kieltäytymällä menemästä palkinnonjakotilaisuuteen.

1990-luvulla Haavikko jatkoi monipuolista tuotantoaan runoilijana (esimerkiksi kokoelma Puiden ylivertaisuudesta, 1993), romaanikirjailijana (Fleurin koulusyksy, 1991; Pahin ja paras, 1996), näytelmäkirjailijana (Anastasia ja minä, 1992; Airo ja Brita, 1999) sekä pamfletistina (Murtuva keskiluokka, 1992; Aikalaishulluudesta, 1993; Tulevaisuudesta, 1996). Hän julkaisi myös muistelmatyyppisiä teoksia, joita ovat teoksen Yritys omaksikuvaksi (1987) ohella Vuosien aurinkoiset varjot (1994) ja Prospero (1995). Niissä Haavikko kertoo itsestään kolmannessa persoonassa. "On sama kirjoittaako ihminen minä- vaiko hän-muodossa, sillä joka tapauksessa on hänellä käytettävissä vain yhden ihmisen tieto ja kokemus, sen joka istuu kirjoituskoneen takana", Haavikko toteaa Prosperossa. Samoihin aikoihin Art House kustansi myös Marja-Liisa Vartion jälkeenjääneitä päiväkirjoja ja muita tekstejä. Teoksessaan Vuosien aurinkoiset varjot Haavikko selosti myös Suomen Kuvalehteen Marja-Liisa Vartion nimellä kirjoittamaansa ja (->) Pekka Kuusen suuhun sijoitettua vaalipuhetta ja sitä seurannutta kirjoittelua. Lisäksi Haavikko totesi lyhyesti Marja-Liisa Vartion kirjoittaneen yhden luvun hänen romaaniinsa Toinen taivas ja maa.

Haavikon laaja ja monitahoinen tuotanto kattaa monia eri kirjallisuuden lajeja - itse asiassa satu on ainoa laji, jota hän oman toteamuksensa mukaan ei käyttänyt. Hän kirjoitti oopperalibretot (->) Aulis Sallisen säveltämiin oopperoihin Ratsumies ja Kuningas lähtee Ranskaan sekä Jukka Kemppisen kanssa elokuvakäsikirjoituksen Mommilan veriteot. Nimimerkillä Anders Lieksman hän julkaisi agenttitarinan konventioita ironisoivan teoksen Barr-niminen mies (1976), jonka uusi laitos ilmestyi kirjailijan omalla nimellä 1984. Haavikko toimitti ja osittain myös kirjoitti Urho Kekkosen muistelmateoksen Vuosisatani. Hänen osuudestaan muistelmien kirjoittajana käytiinkin julkista keskustelua. Art Housen kustantamassa kenraaliluutnantti (->) A. F. Airoa käsitteleviä kaskuja sisältävässä teoksessa on esipuheen allekirjoittanut "Kustantaja", jonka ääni on Haavikon ääni. Kokoelmat After the Deadline (1984) ja Con amore, con furore (1985) olivat ystäväpiirille tarkoitettuja teoksia, joiden julkinen lainaaminen oli kiellettyä.

Suomalaisesta kirjallisuudesta Haavikko nosti esiin (->) C. A. Gottlundin, josta hän kirjoitti Kansakunnan synnyssä ja artikkelin kokoomateokseen Kirjojen Suomi. Gottlund oli hänelle merkittävä suomen kielen käyttäjä, mutta myös "erootikkona suomalaisen kulttuurin portaalihahmo". Haavikko korosti myös Samuli Parosen merkitystä huomattavana prosaistina ja (->) Joel Lehtosen merkitystä lyyrikkona.

Haavikon kootut runot julkaistiin ensimmäisen kerran jo 1961. Sen jälkeen hänen tuotannostaan on ilmestynyt erilaisia, tavallisesti kirjallisuudenlajeittain julkaistuja kokoomateoksia toistakymmentä kappaletta, kaiketi enemmän kuin keneltäkään muulta suomalaiselta kirjailijalta. Hänen runonsa ilmestyivät kolmiosaisena laitoksena 1992 - 1994 nimillä Kirjainmerkit mustat, Tyrannin ylistys ja Runot! Runot. 1950-luvun keskeisestä kokoelmasta Talvipalatsi ilmestyi näköispainos 1993; kokoelman varhaisversiosta Auli Viikari julkaisi rekonstruktion 2001.

1900- ja 2000-luvun vaihteessa Haavikko palasi jälleen draaman pariin. Näytelmä Airo ja Brita sai kantaesityksensä maaliskuussa 1999. Lisäksi hän kirjoitti libreton juoksija (->) Paavo Nurmea käsittelevään, Tuomas Kantelisen säveltämään oopperaan Paavo Suuri, joka kantaesitettiin Helsingin olympiastadionilla 2000, ja Tapio Tuomelan Kalevala-aiheiseen oopperaan Äidit ja tyttäret (1999) sekä dramatisoi Marja-Liisa Vartion romaanin Hänen olivat linnut.

Haavikon tuotantoa on ilmestynyt melko paljon käännöksinä. Hän sanoi suhtautuvansa teostensa kääntämiseen kaksijakoisesti: vaikka ne tuottavat iloa, ne vaativat myös aikaa ja vaivaa niin kääntäjältä, kustantajalta kuin kirjailijaltakin. Hän sanoikin olevansa itse kansainvälisen maineensa esteenä. Käännösten ansiosta Haavikon näyttämöteoksia on esitetty myös ulkomailla. Näytelmä Anastasia ja minä herätti huomiota varsinkin Saksassa.

Haavikko kirjoitti tuotantoaan etenkin Savonlinnan kaupunkiin nykyisin kuuluvassa Säämingissä, Marja-Liisa Vartion kotikunnassa, sekä Kirkkonummella, missä hän vietti kesiään kouluaikanaan. Mietesarjoja hän oman kertomansa mukaan kirjoitti työmatkoilla autoa ajaessaan. Studia generalia -luennossaan Miten kirjani ovat syntyneet Haavikko nimesi esikuvakseen Daniel Defoen. Valinta on sikäli kuvaava, että Defoe ei ollut vain romaanikirjailija vaan myös huomattavan monipuolinen kirjallisen ilmaisun ammattilainen. Haavikon kirjailijaihanteeseen kuului "ankara ammatillisuus ja vastuullisuus". Tähän liittyi myös se, ettei kirjailija kaihtanut tilaustöiden tekemistä; niitäkin Haavikolle kertyi useita. Muuten Haavikko ei Studia generalia -luennossaan käsitellyt niinkään kirjailijanuransa kehitystä kuin poetiikkansa perusteita.

Muistelmateoksessaan Prospero Haavikko antaa itsestään kuvan henkilönä, joka ei välttämättä ollut kaikkein helpoimmin lähestyttävä. Kolmatta persoonaa käyttäessään hän kertoo pirstaleiksi iskemistään kameroista ja raivossa rikotuista puhelimista. Hänen nopeat ja ehdottomat ratkaisunsa, kuten Reserviupseerikoulusta kieltäytyminen tai Otavasta eroaminen, pantiin merkille, samoin erikoiset tempaukset, kuten Stalinin patsaan ostaminen. Silti Haavikko erosi tyystin kaikesta siitä, mikä liitetään boheemiin taiteilijuuteen. Hänen 1951 alkanut, yli puoli vuosisataa jatkunut kirjailijauransa oli jo työsuorituksena poikkeuksellinen: omien laskujensa mukaan hän julkaisi kirjan joka kahdeksas kuukausi.

Paavo Juhani Haavikko, kirjailijana myös Aleksej, Anders Lieksman, S 25.1.1931 Helsinki, K 6.10.2008 Helsinki. V toimitusjohtaja Heikki Haavikko ja Rauha Pyykönen. P1 1955 - kirjailija Marja-Liisa Vartio (aiemmin Sairanen) S 1924, K 1966, P1 V kansakoulunopettaja Valter Egelbert Sairanen ja Aino Vilhelmiina Luukkainen; P2 1971 - Ritva Rainio (aiemmin Hanhineva) S 1929, P2 V toimitusjohtaja Kaarlo Aksel Hanhineva ja Ilma Pesonen. Lapset: Johanna S 1956, kuollut; Heikki S 1960.

URA. Kunnianosoitukset: Akateemikko 1991. Kunniatohtori Helsinki 1969. Palkinnot: Valtion kirjallisuuspalkinto 1959, 1961, 1963, 1965, 1967, 1971, 1975, 1982; Valtion näytelmäkirjallisuuspalkinto 1969, Aleksis Kiven rahaston palkinto 1966; Sokeain kuunnelmapalkinto 1967; Neustadt-palkinto 1984; Ruotsin Akatemian pohjoismainen palkinto 1994; Pohjoismaisen näytelmäkilpailun 1. palkinto 1996.

TUOTANTO. Katso Suomen kirjailijat 1945 - 1980. 1990; Miten kirjani ovat syntyneet 3 : Paavo Haavikko. 1991; Kansalliskirjaston Fennica-tietokanta: https://fennica.linneanet.fi/.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. M. Envall, Suomalainen aforismi. 1987; M. Eskelinen, R. Koskimaa, Haavikko 2001. 2001; Homage to Paavo Haavikko, our 1984 Neustadt prize laureate. Norman, Oklahoma 1984; L. Kaunonen, Sanojen palatsi : puhujan määrittely ja teoskokonaisuuden hahmotus Paavo Haavikon Talvipalatsissa. 2001; A. Kinnunen, Syvä nauru : tutkimus Paavo Haavikon dramatiikasta. 1977; J. Pentikäinen, Myytit ja myyttisyys Paavo Haavikon teoksissa Kaksikymmentä ja yksi, Rauta-aika ja Kullervon tarina. 2002; J. Salokannel, Linnasta Saarikoskeen : suomalaisia kirjailijakuvia. 1993; H. Sihvo, Soutu Bysanttiin : Paavo Haavikon metodin ja maailmankuvan tarkastelua. 1980; K. Tarkiainen, Paavo Haavikko - modernisternas furste : lyriken 1951 - 1966. Stockholm 1997.