Möllersvärd, Ulrika (1791 - 1878)

keisarillinen hovineiti

Jorma Helminen 1994. Suomen kansallismuseo. Museovirasto.

Ulrika Möllersvärdin elämän käännekohta oli tanssi keisari Aleksanteri I:n kanssa Porvoon valtiopäivien yhteydessä 1809. Hänet kutsuttiin hovineidiksi, mutta hän ei suostunut avioliittoon vaan eli elämänsä itsenäisenä naisena Porvoossa. Mielikuvitusta innoittanut kohtaus keisarin kanssa on kuvattu paikallisessa perinteessä, kirjallisuudessa ja elokuvassa.

"Keisarin yö on ohitse, satu on ohitse. Ullan edessä avautuu vain elämän harmaa arkipäivä. Sillä ken kerran on rakastanut keisaria, hänelle ei enää tulevaisuudella ole mitään tarjottavaa."

Kirjailija (->) Mika Waltari levitti 1944 ilmestyneellä romaanillaan Tanssi yli hautojen suomalaisten yleiseen tietoisuuteen laajalle levinneen käsityksen nuoresta, vasta 17-vuotiaasta vaatimattomasta aatelistytöstä Ulla Möllersvärdistä, jonka kanssa keisari (->) Aleksanteri I tanssi Porvoon valtiopäivillä 1809 ja jonka viehättävä olemus kutsui keisarin yhdelle tunnetulle ja toiselle salaperäiselle ylimääräiselle vierailulle Mäntsälän kartanoon, Ullan kotiin. Alun perin kirjailija oli suunnitellut aiheestaan (->) T. J. Särkän innottamana elokuvaa, mutta 1943 ei ollut mahdollista tehdä filmiä. Elokuvana Tanssi yli hautojen levitti valkokankaalla Ullan mainetta entisestään 1950. Elokuvassa Ulla Möllersvärdinä esiintyy Eila Peitsalo ja keisarina (->) Leif Wager.

Mika Waltari päätti kirjansa keisarin lähtöön, mutta hän antoi sivumennen Ullan ennustaa tulevaisuuttaan: "Elän vanhaksi, hirveän vanhaksi. Naimisiinkin menen, mutta silti ei minulla koskaan tule olemaan aviomiestä. Niin on noita minulle sanonut." Noita oli oikeassa, sillä tunnollinen kirjailija oli selvittänyt päähenkilönsä koko elämänkaaren, vaikka elokuvakäsikirjoitus ja romaani keskittyvätkin vuoteen 1809.

Ulla eli Ulrika Möllersvärd oli historiallinen henkilö, jonka persoonallisuus oli kiehtonut jälkimaailmaa aikaisemminkin. Jo Porvoon valtiopäivien aikaan maaliskuussa 1809 syntyi koko juhlallisuuksia kuvaava anonyymi pilkkalaulu, Landtdagsvisan. Ulrika Möllersvärdiä ei mainita siinä nimeltä, mutta keisarin huomion kiinnittyminen vain yhteen aatelistyttöön nousee korostetusti esiin.

En fröken uppå balen var, Som leksystrarna afund har, Det sägd hon blef jetterad - Och derför kritiserad.

De andra tärnor flög omkring. Och yfdes öfver ingenting; I hopp att vinna prisen Så vann de hofmalicen.

(Pekka Suhosen suomennoksena: Tanssiaisissa oli muuan neiti, / jota leikkisiskot kadehtivat. / Sanotaan että häntä hyppyytettiin / ja siksi häntä arvosteltiin. / Toiset tytöt lentelivät ympäriinsä / ja pöyhkeilivät eivät-mistään; / toiveissaan saada palkinnon / he saivatkin hovin pahansuopuuden.)

Ulrika Ottiliana Möllersvärd syntyi Mäntsälän kartanossa 1791 varamaaherra, majuri Carl Adolf Möllersvärdin (1744 - 1828) ja hänen puolisonsa Maria Charlotta L'Estraden (1756 - 1823) seitsemäntenä lapsena. Hänen isänsä oli alkanut kutsua kartanoaan entistä hienommalla nimellä Möllershof. Ulrikan jälkeen perheeseen syntyi vielä Gustaf Reinhold (1795 - 1867). Möllersvärdit olivat tulleet Tukholmasta (->) Kustaa III:n Venäjän-sodan jälkeen. Maria Charlotta L'Estrade oli varakkaan tukholmalaisen silkkitehtailijan Johan Gabriel L'Estraden ja Catarina Charlotta Wilhelmsonin tytär, tunnettu kaunotar ja kuuluisan ruotsalaisen runoilijan Bengt Lidnerin runoissaan palvoma "jumalainen Charlotte". Paikallinen perimätieto piti Möllershofissa viihtynyttä Lidneriä Ulrikan isänä.

Ulrika Möllersvärdin lapsuudesta ei ole tietoja, mutta hänen elämänsä lienee ollut huoletonta ja kasvatuksensa säätyläistytölle sopivaa; hän oppi hyvin ranskan. Hänen tukholmalainen ja puoliksi ranskalainen äitinsä oli saanut hyvän salonkikasvatuksen. Ulrika Möllersvärdin suomen kielen taidosta ei ole asiakirjalähteitä, mutta mahdollisesti hän oppi suomenkielisellä maaseudulla ainakin ymmärtämään rahvaan kieltä. Hänen vanhin veljensä Carl Magnus Möllersvärd (1775 - 1846) muisteli opettaneensa 14-vuotiaalle sisarelleen isältä salaa kirjoitustaitoa ja historiaa, koska isä piti tyttöjen kirjoituskykyä vain haitallisena. Ulrika Möllersvärdin äidinäiti Catarina Charlotta Wilhelmson muutti elämänsä viimeisiksi vuosiksi Möllershofiin 1804; hän kuoli 1810.

Möllershof oli Ulrika Möllersvärdin syntymän aikaan suuri kartano: siinä oli maata yli 3 000 hehtaaria, paljon torppia ja herraskartanon rakennukset. Isä Carl Adolf Möllersvärd, tyttärensä syntymän aikaan 47-vuotias varamaaherra, oli maailmaa nähnyt varakas ja tarmokas mies, joka oli osallistunut jo Pommerin sotaan sekä kunnostanut kartanoaan määrätietoisesti. Vuoden 1800 varallisuusveroa maksaessaan hän oli pitäjän toiseksi rikkain mies.

Kun varamaaherra Möllersvärd lähti Porvoon valtiopäiville maaliskuun lopussa 1809, hän otti mukaansa edustavan puolisonsa ja kaunottareksi varttuneen tyttärensä Ulrikan sekä paljon rumemman Maria Lovisan (1788 - 1868). Perheen pojat, ratsumestari Carl Magnus ja aliluutnantti Johan Adolf Möllersvärd (1784 - 1868) olivat rintamalla.

Valtiopäivien avajaistanssiaiset alkoivat jo iltapäivällä, ja niissä soitti venäläinen ulaanirykmentin soittokunta. Keisarin henkilökohtainen adjutantti Paul Gagarin kertoo enimmäkseen tanssitun ruotsalaista katrillia ranskalaisin askelin. Selviydyttyään pakollisista kuvioista korkeitten virkamiesten puolisoiden kanssa keisari pyysi Ulrika Möllersvärdin parikseen kiihkeään venäläiseen katrilliin. Tämä häkeltyi niin, että pudotti keltaisen silkkiviuhkansa lattialle. Maailmanmiehenä Aleksanteri I kumartui salamannopeasti poimiakseen viuhkan ja kiinnittäkseen sen asetakkinsa rinnukseen nappien väliin entisajan ritarien tapaan. Porvoon museossa säilytettävä viuhka oli tanssiaisten loppuun keisarin rinnassa, sillä hän luovutti sen omistajalleen vasta poistuessaan salista ja kumartaessaan syvään Ulrika Möllersvärdille. Tapaus herätti luonnollisesti mitä suurinta yleisön huomiota. Samalla tanssiaisista aikaisin lähtenyt keisari ilmoitti tulevansa Möllershofiin huhtikuun alussa.

Keisarin vierailu oli ymmärrettävästi suuri paikallinen tapahtuma, jonka takia oli ryhdyttävä laajoihin valmisteluihin. Vaikka Möllershofissa muulloin kestittiin ja majoitettiin vaivatta kolmeksi yöksi 50 vierasta, tällä kertaa turvauduttiin myös naapureiden apuun. Puutarhaan pystytettiin keisarin kunniaksi puinen kunniaportti ja muistomerkki kullattuine A-kirjaimineen ja takorautateksteineen "keisari Aleksanteri I:lle yksityisten ihmisten kiitollisuuden osoituksena". Kartano oli kuuluisa puistostaan, ja keisarin vierailun jälkeen romanttista mutta majesteettista käytävää nimitettiin keisarikäytäväksi. Puistossa oli keinolampi ja seitsemän huvimajaa; keisarin käydessä puiston pohjoispuolelle istutetut kuuset olivat vielä pieniä, mutta myöhemmin niistä kasvoi komea rivistö, jota kutsuttiin Porilaisten marssiksi.

Vierailun aikana keisari Aleksanteri I:n ja Ulrika Möllersvärdin välille syntyi romanttinen suhde, jonka laatua ja syvyyttä jälkimaailman on mahdotonta tietää. Paikallinen perinne tosin tietää kirjailija Mika Waltaria paremmin sen, että keisarin ja Ullan huoneet olivat vierekkäin, eivät vastakkain kuten elokuvassa, ja huoneiden välissä oli ovi. Aamun suudelma oli lähes julkinen. Ulrika Möllersvärd ei itse pyrkinyt vanhemmiten salaamaan ystävällisiä välejään eikä keisarin suudelmaa. Hän nostatti 1821 tapahtuman muistoksi puistolammen keskelle kivipaaden, mutta tyytyi kaiverruttamaan siihen nimikirjaimensa.

Mika Waltarin romaanin mukaan keisarin ja Ulla Möllersvärd tapasivat vielä toisen kerran, heinäkuussa 1809 Porvoon valtiopäivien päättäjäisten yhteydessä, jolloin Aleksanteri I:n kalenterissa on kolmen päivän aukko 19.7. jälkeen. Kirjailija sovitti teokseensa kohtaamisen viitaten keisarin isänsä (->) Paavali I:n murhayönä kokemaan levottomuuteen ja saadakseen Ullan vaikuttamaan Suomen autonomiaan. "Mademoiselle Möllersvärd, mahtanettekohan itsekään ymmärtää, että olen lahjoittanut teille ruhtinaskunnan?"

Keisari oli antelias, sekä yleisvaltakunnallisesti että henkilökohtaisesti. Kohteliaana vieraana hän muisti Möllersvärdejä lähettämällä varamaaherralle sormuksen, maaherrattarelle rintasoljen, Maria Lovisalle norsunluisen kamman ja Ulrikalle timanttikoristeisen rintasoljen, joka muistutti tähteä ja jota tämä ylpeänä kantaa muotokuvassaan.

Jos Ulrika Möllersvärd olisi jäänyt ensin suremaan keisariaan ja sitten mennyt säädyllisesti naimisiin ynnä kasvattanut lapsia, hänen maineensa ei olisi kasvanut yhtä suureksi kuin todellisuudessa kävi. Hän ei valinnut tätä tietä vaan eli paljon dramaattisemmin. Toisaalta voidaan sanoa, ettei hänen annettu valita, koska hänhän oli aikakauden lainsäädännön mukaan isänsä naittajavallan alainen eikä vapaa päättämään omasta elämästään. Hänellä oli edessään monta vaihetta, ensin kevään 1811 nimitys hovineidiksi ja sitten hyvin erikoinen, koskaan käytännössä toteutumaton avioliitto hätkähdyttävine häineen ja skandaalimaisine eroineen.

Hovineidiksi nimittäminen on saanut tutkimuksessa huomiota, sillä keisari kutsui hoviin vain neiti Möllersvärdin sanomatta tytön etunimeä. Koska perheessä oli Ulrikaa vanhempikin naimaton tytär, Maria Lovisa, varamaaherran oli kysyttävä kumpaa tytärtä kutsu koski. Samalla isä lähes röyhkeästi asetti Ulrikan etusijalle tämän "piirteitten, vartalon ja henkevyyden" takia.

Paikallisperinne olettaa Ullan lähteneen Pietariin, mutta rippikirjojen mukaan hän pysyi kotona Möllershofissa, kuten useimmat saman kunnian saaneet suomalaiset aatelisneidit. Hänestä ei tullut Aurora Stjernvallin, myöhemmän (->) Aurora Karamzinin tapaista hovinaista, vaikka hän sai vaaleansinisen silkkirusetin A- ja E-kirjaimineen. A tarkoitti keisaria, E keisarinna (->) Elisabet Aleksejevnaa. Mäntsälän ja Pietarin väliä kulki vain kirjeitä, koska hovineidin avioliitto vaati keisarinnan luvan.

Nuori ja kaunis hovineiti naitettiin lähelle, sillä Möllershofissa tanssittiin jouluaattona 1813 Ulrika Möllersvärdin ja kenraalimajuri Odert Reinhold von Essenin (1755 - 1837) häitä. Avioliiton taustoja ei tunneta, mutta jälkiseurausten mukaan kysymyksessä oli miesten päättämä naimiskauppa, jossa ei kysytty eikä otettu huomioon morsiamen tunteita. Ulrika Möllersvärd oli 22-vuotias, joten hän oli aikakauden katsomusten mukaan pian liiankin vanha. Sulhanen oli paljon iäkkäämpi, 58-vuotias. Ikäero ei ollut omana aikanaan täysin poikkeuksellinen, mutta kieltämättä hyvin suuri. Aikalaisista oli tärkeää vain se, että sulhanen oli appeaan nuorempi. "Jumala armahtakoon niitä vanhempia, jotka naimisasiassa pakottavat lapsiaan ja päälle päätteeksi niin tyhmästi kuin Möllersvärdit!" Näin huudahti (->) Gustaf Mauritz Armfelt kirjoittaessaan (->) J. A. Ehrenströmille.

Kenraalimajuri Odert Reinhold von Essen, Miekka-ritarikunnan suurristin ritari, oli kunnostautunut aviomiehenä jo ennen näitä häitään, sillä hänet oli vihitty 1793 vapaaherratar Johanna Juliana von Fersenin kanssa; avioliitto päättyi lapsettomana jo kolme vuotta myöhemmin puolison kuolemaan. Toiset häänsä von Essen oli viettänyt Jakkarilassa kaukaisen sukulaisensa Juliana Maria Ramsayn kanssa ja saanut viisi lasta ennen puolison menehtymistä. Neljä lasta oli elossa ja kotona 1813, joten Ulrika Möllersvärdiä odotti sekä vaimon että äitipuolen osa.

Ulrika Möllersvärd kieltäytyi. Perimätiedon mukaan hän sanoi jo vihittäessä "en" eikä "tahdon", mutta tästä ei välitetty. Perimätieto väittää myös paljon dramaattisempaa, sillä morsian vältteli aviomiehensä seuraa, ja lopulta häät keskeytyivät mustaksi dominoksi pukeutuneen miehen astuessa saliin ja viedessä morsiamen rekeensä. Musta domino oli Ullan vanhin veli, Carl Magnus Möllersvärd, joka odotti sulhasen lähtöä ja palautti sitten morsiamen kotiin.

Perimätieto saattaa liioitella asioita tai liittää tapauksia vääriin henkilöihin, mutta tässä tapauksessa kysymys on mahdollista naamiaisasua lukuun ottamatta tosiasiasta. Ulrika Möllersvärd kieltäytyi ehdottomasti kaikesta yhdyselämästä aviomiehensä kanssa. Hääyötä ei tullut, avioliitosta tai äitipuolen osasta puhumattakaan. Perheen historiaan perehtynyt (->) Reinhold von Hausen kertoo Ullan sairastuneen henkisesti. Tilanne oli hyvin kiusallinen, koska Ulrika Möllersvärd oli Ulrique Möllersvärd, ei kuka tahansa. Hovineitona hän oli saanut 12 000 hopearuplan keisarillisen häälahjan. Summa oli erittäin huomattava, joten von Essen oli sekä miehenä äärimmäisen loukkaantunut että taloudellisesti pettynyt.

Ongelmaa ryhdyttiin selvittämään kirjallisesti. Perheystävä, valtioneuvos J. A. Ehrenström ehdotti kulissiavioliittoa, jossa von Essen olisi säilyttänyt muodollisen aviomiehen asemansa, mutta käytännössä aviopari olisi saanut elää itsenäisesti ja Ulrika olisi pitänyt häälahjansa.

Avioliiton julkinen loppunäytös oli Porvoossa, sillä raastuvanoikeus totesi 25.4.1814 von Essenin syyllistyneen karkeaan aviorikokseen ja myönsi Ulrika Möllersvärdille avioeron. Omaisuus jakautui osapuolten keskenään tekemän sopimuksen mukaan, niin että Ulrika Möllersvärd sai pitää häälahjansa, ja palkkioksi hän antoi von Essenille luvan solmia uuden avioliiton. Lain mukaan petetyllä osapuolella olisi ollut oikeus kieltää miehensä avioituminen niin pitkäksi aikaa, kunnes hän olisi itse avioitunut uudelleen.

Taloudellisesti oikeuden päätös merkitsi von Essenille vain avioliiton peruuntumista. Miehenä hänet oli nolattu ja häpäisty, mutta korvaukseksi hän solmi neljännen avioliittonsa jo joulukuussa Viipurissa Fredrika Lovisa Boije af Gennäsin kanssa. Neljäs puoliso oli vain kaksi vuotta Ulrika Möllersvärdiä vanhempi ja hedelmällinen, sillä von Essen tuli vielä kerran isäksi.

Ulrika Möllersvärdille onneton avioliitto kääntyi päättyessään eduksi, sillä hän sai Aleksanteri I:n päätöksellä pitää häälahjansa. Rahasumma oli annettu henkilökohtaisesti hänelle. Ulrika Möllersvärd kirjoitti kauniin ja tyylikkään kiitoskirjeen majesteetille, joka oli vielä muistanut häntä.

Erityisesti Pekka Suhonen on miettinyt, miksi Ulrika Möllersvärd kieltäytyi aviollisesta yhdyselämästä. Selitystä ei tarvitse hakea von Essenin persoonaa kauempaa, sillä ikäeronsa ja kokeneisuutensa lisäksi hän oli tunnetusti äkkipikainen ja aggressiivinen. Hän kuoli samana vuonna 1837, jolloin (->) J. L. Runeberg muutti Porvooseen. Runoilija otti hänet mukaan Vänrikkeihinsä ja luonnehti häntä näin:

Kolme iloissa, murheissa tuolla hyvällä urholla: sisin ylväs ja sydän herkkä veri kiivas ja kiihkeä.

Seitsemänkymmentä harteillaan soturi karski luonnoltaan, kookas hopeahiuksinen, siinä kenraali piirteineen.

On myös muistettava, että von Essen oli osoittautunut hyvin hedelmälliseksi, sukunsa yleiseen tapaan. Hän oli itse kasvanut yhtenä 16 sisaruksesta ja siittänyt jo viisi lasta. Mitään ehkäisyä ei tunnettu, joten avioliitto olisi sitonut hovineidin moneksi vuodeksi lapsivuoteeseen ja sen jälkeen suuren lapsilauman kanssa leskeksi.

Ulrika Möllersvärdin elämästä tuli aivan vastakkainen kuin hänen vanhempansa olivat suunnitelleet. Hän oli vapaa ja varakas nainen, koska lainsäädäntö sitoi vain naimattoman naisen naittajan valtaan ja vaimon aviomiehen edusmiehisyyteen. Hänen terveytensä horjui välillä, mutta parani vuosien mittaan, varsinkin Ruotsissa 1817. Ulrika Möllersvärd oli 26-vuotias ja valmis nauttimaan elämästä. Äitinsä vanhassa kotimaassa hän voi itse päättää, paljonko hän halusi kertoa taustastaan.

Carl Adolf Möllersvärd ja Maria Charlotta L'Estrade vanhenivat. Möllershof siirtyi 1815 Carl Magnukselle, mutta koska tällä ei ollut vaimoa, suurin osa vastuusta lankesi Ulrikalle. Carl Magnus asui vuoteen 1821 Lappeenrannassa ja sitten Viipurissa. Kotona oli tosin naimattomaksi jäänyt Maria Lovisa, mutta perheen kirjeenvaihto määrittelee hänet hajamieliseksi ja ärtyisäksi. Catarina Charlotta (1785 - 1855) oli avioitunut ruotsalaisen majurin Bleckert Nordenstolpen kanssa jo 1802.

Maaherrattaren kuoltua 1823 ja varsinkin varamaaherran menehdyttyä 1828 lasten oli mietittävä elämäntilannettaan. Kukaan heistä ei ollut kiinnostunut maataloudesta eikä kartanon hoidosta, joten Möllershof vuokrattiin 1828 serkulle, majuri Babo von Rohrille ja sitten myytiin 1833 J. E. von Ranckenille. Samalla kartano vaihtoi nimeä ja palasi yksinkertaiseksi Mäntsälän kartanoksi.

Möllersvärdit kokoontuivat vähitellen Porvooseen. Ulrika Möllersvärd osti suuren kiinteistön Välikadulta; sininen talo on edelleen olemassa. Eversti Carl Magnus Möllersvärd ei perustanut omaa kotia vaan asettui luontevasti sisarensa luo. He olivat aina olleet erittäin läheisiä, ikäerostaan huolimatta tai ehkä päinvastoin juuri sen takia. Kumpikaan ei avioitunut, Ulrikan vastentahtoista von Essen -välikohtausta huomioon ottamatta, joten heidän on katsottu eläneen keskenään puolisoina. Tämän väitteen esittäjät eivät ota huomioon Möllersvärdien yleistä perherakkautta. He olivat yhtä, muutenkin kuin vastuuntuntoinen isoveli Carl Magnus ja nuorena onneton Ulrika. Vihreäpukuinen ja vinoryhtinen Maria Lovisa oli naimaton ja asui sisarensa luona. Catarina Charlotta Nordenstolpe muutti Porvooseen naapuriin jäätyään leskeksi 1833.

Kolmen sisaren ohella kaupunkiin tuli ennen pitkää kolme veljestä, sillä kapteeni Johan Adolf Möllersvärd ja kapteeni Gustaf Reinhold Möllersvärd omistivat yhdessä Ilolan kartanon muutaman vuoden, mutta hekin muuttivat 1844 Porvooseen. Heidät tunnettiin lempinimillä Kapten Tunna ja Tunna Kapten; hekin pääsivät elokuvaan, kun J. L. Runebergin ja (->) Emilie Björksténin rakkaustarina Runon kuningas ja muuttolintu filmattiin. Möllersvärdien yhtenäisyyden rikkoi vain 1836 Gustaf Reinholdin avioliitto Aurora Agatha Bastmanin kanssa. Tämä jäi kuitenkin vain neljän vuoden sivuepisodiksi, koska nuorikko kuoli 1840 lapsivuoteeseen ja jätti ainoan tyttärensä Aurora Agatha Charlottan orvoksi eli käytännössä tätinsä Ulrika Möllersvärdin kasvatettavaksi.

Möllersvärdien perheestä Carl Magnus nautti suurinta kunnioitusta. Hän oli kirjallisesti lahjakas; hänen päiväkirjojaan on julkaistu. Hänet haluttiin vetää mukaan kaupungin yleisten asioiden hoitoon: hänet valittiin uudisrakennuskomiteaan suunnittelemaan ja toteuttamaan empirekaupunkia. Hän ei kuitenkaan ottanut luottamustehtäväänsä vastaan. Hänen elämänsä päättyi 1846, ja Ulrika menetti rakkaan isonveljensä.

Muut perheenjäsenensä Ulrika Möllersvärd sai haudata seuraavilla vuosikymmenillä, ensin sisarensa Catarina Nordenstolpen 1855 ja muut nälkävuosina 1867 - 1868. Itse hän eli heinäkuuhun 1878.

Porvoolaista Ulrika Möllersvärdiä ei ole arvostettu riittävästi suomalaisessa historiantutkimuksessa. Hänen on katsottu eläneen pelkästään nuoruuden rakkautensa haaveissa ja mielenkiinnottomasti. Hänessä on ollut kiinnostavaa vain se, miten hän liittyi keisariin ja miten hän kieltäytyi avioliitosta. Paikallisesti hänestä on kiinnostuttu. Pastori Adolf Alarik Neovius väitti julkaisemattomassa En liten roman -kirjoituksessaan Ulrikan äidiksi prinsessa Sofia Albertinaa, Kustaa III:n sisarta, joka olisi saanut aviottoman lapsen talvella 1791 ja lähettänyt sen hovin seremoniamestarin Otto Reinhold Möllersvärdin, varamaaherran veljen, välityksellä Mäntsälään. Neovius esitti tarinansa 1902 pienessä kirjallisessa seurassa nimeltä T-klubben, jonka perustaja oli (->) Louis Sparre.

Omana aikanaan Ulrika Möllersvärdiä kunnioitettiin suuresti. Alexandra Edelfeltin mukaan häntä "kutsuttiin tavallisesti hänen armokseen, ja kun tahdottiin olla erityisen kohteliaita, kutsuttiin häntä kenraalittareksi. Hän oli pitkä, hän oli ollut hoikka, hänellä oli suuret siniset silmät, kunnioitusta herättävä voimakas nenä, hän nuuskasi ahkerasti ja hänellä oli hyvin pieni suu ja siinä ulkoneva alahuuli."

Ulrika Möllersvärd ansaitsi kunnioituksensa, muutenkin kuin syntyperällään. Hän oli ensimmäisten porvoolaisten joukossa hankkimassa palovakuutuksen suurelle kaupunkikiinteistölleen, ja hän oli perustamassa Seurahuonetta sekä arvokkaaksi huvittelupaikaksi että hyväksi hotelliksi 1846. Vaikka naisten piti vaieta seurakunnassa eivätkä itsenäiset lesketkään yleisesti käyttäneet oikeuttaan äänestää papinvaaleissa, hän uskalsi ilmaista kantansa. Hänen nimensä mainitaan aina ensimmäisten joukossa, kun kaupungissa kerättiin varoja hyväntekeväisyyteen. Hän seurusteli veljineen ja sisarineen laajalti seurapiireissä, ja hänen talossaan pidettiin jopa teatteriesityksiä.

Ulrika Möllersvärd oli kaukonäköinen, sillä yksin jäätyään hän muutti 1863 asumaan Seurahuoneelle. Näin hän vapautui hoitamasta suurta talouttaan ja sai elää viimeiset vuodet arvokkaasti. Pitkän elämänsä aikana hän ehti nähdä koko Runebergien ajan. Hän ei ollut katkera entiselle aviomiehelleen vaan päinvastoin ystävystyi tämän viimeisen vaimon kanssa. Viimeisinä aikoinaan Ulrika Möllersvärd oli yksinäinen ja kulutti aikaansa kehräämällä. Ennen kuolemaansa hän muutti veljensä tyttären Aurora Linderoosin luo Helsinkiin, mutta kuoltuaan hän pääsi Porvooseen Möllersvärdien sukuhautaan.

Mika Waltarin silmin katsottuna Ulrika Möllersvärdin elämä kului hukkaan, koska hän ei löytänyt keisarin jälkeen uutta rakkautta. Pekka Suhonen näkee modernimmin. Valinnallaan Ulrika Möllersvärd "on pieneltä osaltaan ollut ennen naisasian varsinaista muodostumista puolustamassa naisen oikeutta määrätä ruumiistaan". Samalla koko hänen pitkän elämänsä voi nähdä naisen selviytymiskokemuksena, sillä hän ei mukautunut myöhemminkään miesten määrittelemään rooliin vaan valitsi määrätietoisesti oman itsenäisen tiensä.

Ulrika Ottiliana Möllersvärd, Ulla S 4.8.1791 Mäntsälä, K 26.7.1878 Porvoo. V varamaaherra, majuri Carl Adolf Möllersvärd ja Maria Charlotta L'Estrade. P 24.12.1813 - 25.4.1814 (ero) kenraalimajuri Odert Reinhold von Essen S 1755, K 1837, PV kapteeni Carl Magnus von Essen ja Ebba Helena Ramsay.

URA. Kunnianosoitukset: Hovineiti 1811.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Möllersvärd-suvun arkisto, Kansallisarkisto; Porvoon maistraatin arkisto. Mäntsälän seurakunnan arkisto, Hämeenlinnan maakunta-arkisto; Porvoon museon leike- ja käsikirjoituskokoelmat.

O. Ek-Noponen, Vanhaa Mäntsälää. 1936; C. Kajanti, Kiehtovia naiskohtaloita Suomen historiasta. 1999; S. Linnahalme, Ulla Möllersvärd : Wanhasta Mäntsälästä allegoriseksi Suomi-neidoksi / Suomen historian pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto. 1998; A. Mäkelä-Alitalo, Porvoon kaupungin historia III:1 : 1809 - 1878. 2000; J. L. Runeberg, Vänrikki Stoolin tarinat. 1870: Von Essen; P. Suhonen, Rooli ja kohtalo. 1996; Suomen sana. 1963: R. Hausen, Poimintoja vanhoista sukupapereista; M. Waltari, Kirjailijan muistelmia. 1980.

Kaunokirjallisuus: M. Dieckmann, Silta Turun Krouvista Keisarin Kalaaseihin / näytelmällinen illanvietto. 1996; U. Pohjolan-Pirhonen, Keisari rakastaa. 1976; M. Waltari, Tanssi yli hautojen. 1944.

ULLA MÖLLERSVÄRDIN MUKAAN NIMETTY. F. Rosenberg, Ulla ja Alexander I / paperinukke. 1999.

Anneli Mäkelä-Alitalo

Julkaistu 11.10.2005. Päivitetty 5.5.2006.

© Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, PL 259, 00171 HELSINKI